Ruska 2022, osa 3 - Imatralta

Lähtökäsky kajahti ja löysin itseni tosiaan koko porukan kärjestä, muiden jäädessä kauas taakse. Joitain valoja näkyi horisontissa. Pian kuitenkin porukka hajaantui jo eri reiteille, ja ajaessa katselin myös seurannasta sitä, mille reitille kukin lähti.

Pian pari alkureittivalintavaihtoehtoa yhtyivät, ja niin vain sieltä kurvasi kuitenkin pari tyyppiä edelleni. Jokin muu reitti oli siis kuitenkin aavistuksen nopeampi 😅 Kisaahan tässä ei ajeta, mutta kevyesti pyörittelemällä edellä menneet selät oli saatu äkkiä kiinni ja vähän aikaa siinä poristiin, kunnes sitten menin menojani. Pyörä kulki kivasti ja rennosti hyvin pienellä powerilla. Pitkän pitkän aikaa näkyi aina silloin tällöin valon tuiketta peräpeilissä, mutta viimein ensimmäisen parkourin päätyttyä valtatielle 14, käännyin reilun 80 kilsan kruisailun jälkeen pian oikealle pienelle mukavalle seikkailupekkailusoratieoikopätkälle, eikä sitten valoja (ei muiden, eikä edes katu-) näkynytkään enää hetkeen. Matti Luparin raportista luinkin, että hän oli ajanut pitkään perässäni, mutta kääntyessäni soratielle, oli hän jatkanut bilettämään yökerhoon Punkaharjulle 😁 Myös Mikko Nieminen oli tehnyt loistavan strategisen valinnan ja päätynyt samaan paikkaan syömään 👌

Alunperin olin tosiaan tuuminut mahdollisesti nukkuvani ennen Ilomantsia ja olin kartoittanut pari laavua & kotaa sopivilta paikoilta. Mutta ei väsyttänyt, ja pyörä kulki nätisti. Ajetaan nyt sitten samantien ainakin ensimmäiselle pakkopisteelle, Katajapuron putoukselle. Mutta vettä tarvitsisin. Mistä? Ei tullut silloin ajaessa mieleenkään, että öisinhän on tosiaan pubeja sun muita auki. Olin hieman etukäteen tuskaillut, että mistä haen vettä jos ajankin läpi yön kuten eräs Roy, mutta olihan miulla mukana filtteri. Aina sitä jostain sammakko-ojasta saisi vettä. En vain tajunnut siinä Toholammen ja Kiteen läpi ajellessani, että baareista olisi varmasti saanut vesipullot täyteen. No, ei siinä mitään.

Kiteen rajalla pimeydessä kello 0

Tie 479 johti Kiteen rajan yli kuutostielle, joka oli rauhallinen ja mukavan tasainen. Ajelin sitä hetken matkaa, ennen kuin noin 140 kilsan kohdilla reitti kääntyi Kiteen suuntaan koilliseen. Sitten alkoi taas vilkkua valoa peräpeilissä. Hitaasti valo lähestyi, mutta yhtäkkiä valo katosi. Sitten taas ehkä parinkymmenen kilsan päästä valoa näkyi, ja taas se kohta katosi.

Vajaan 200 kilsan kohdilla käännyin oikotielle Huhtilammelta Koveroon kohti tietä 74 Ilomantsiin. Tämä oikotie olikin sitten ihan kunnolla mäkinen. Koko ajan mentiin ylös tai alas, ja paikoin aika jyrkästikin. Pieniä mäkiä, mutta kyllä ne äkkiä kertautuisivat. Yritin ajaa mahdollisimman rauhallisesti, kuten toki tähänkin asti.

Tässä kuulumisia videon muodossa klo 04:34 perin pimeästä paikasta.

Vaan olihan se lopulta juhlaa päästä noilta paikallisen tieinsinöörin pystygeometrialuovuuden hedelmien tuloksilta tasaiselle tielle 74. Mutta mitä ihmettä, polvia alkoi särkeä 😨

Polvikivut

Nämä polvikivut tulisivat olemaan hyvin isossa osassa tulevia päiviä ja kilometrejä. En sitä toki tuolloin vielä 220 kilometrin jälkeen tiennyt. Olin ihan ihmeissäni, mitä helvettiä nyt tapahtuu? Ei minulla ollut koskaan ollut ollut pyöräillessä niin minkäänlaisia polvikipuja, ja nyt ne tulivat jo reilun 200 erittäin rauhallisesti ajetun kilometrin jälkeen. En tajua. Alkoi jo pelottaa.

Ilomantsi, aamu ja polvituskat sarastavat klo 05:17 aamulla

Yritin ajaa vieläkin varovaisemmin, ja välttää polvien rasittamista. Saavuin Ilomantsiin noin klo 5.50 aamulla. En ollut pysähtynyt lähdön jälkeen sekunniksikaan. En käyttänyt siis kertaakaan jalkoja maassa yhtään, enkä varmaankaan edes hetkeksikään irti polkimista 242 kilometriin. Mahtoi olla uusi ennätys.

Vesi oli vähissä - olin ajatellut tsekata löytyisikö esim. hautuumaalta hana. No ei tarvinnut - mitä helvettiä taas kerran - tuon Teboilin ikkunassa välkkyy sellainen neonvärinen OPEN-kyltti. Onko se oikeasti auki, käydään katsomassa! No oli se 😳🥲 Nousin pyörän päältä ja jalat meinasivat pettää alta. Samantien meinasi myös mieli pettää. Tässäkö tämä nyt oli? Reilu 200 kilsaa ja polvet paskana Pekan pakko päättää polkeminen jo Ilomantsiin? Ei voi olla? Nappasin Teboilin tiskiltä itselleni kaksi jättimäistä tuplaräiskälettä ja kaksi sämpylää, pistin kännykän laturiin ja täytin vesipulloni.

Tuplalettuaamiainen Ilomantsin Teboililla klo 05:56

Heitin takin päälle, koska tiesin että kohta tulee kylmä. Istuin alas ja pian pihaan porhalsi Puustisen Riku, joka paljastui takanani viimeisimmän satasen aikana aina välillä valoja välkytelleeksi kuskiksi. Oli vain kuulemma aina liikaa minua saavuttaessani pysähtynyt vessatauolle, ettei tarvitsisi nyt sentään juttelemaan asti tulla 😝

Noh, poristiin jotain pientä siinä tauolla. Tuskailin polviani. Riku ihmetteli hieman nopeammasta vauhdistaan huolimatta, miten ihmeessä pääsen noin kovaa noilla maastorenkaillani. Minulla oli siis alla Schwalben Thunder Burt -maastorenkaat, koossa 29x2.1 eli 54-622. Ovat toki varsin hyvin rullaavat maastorenkaat, mutta kyllähän niillä varmasti antaa takkiin esim. Rikun selvästi kapeammille täysin sileille kumeille.

Teboilin myyjä oli kyllä kuin suoraan jostain Kaurismäen leffan ja sketsisarjan risteytyksestä. Vanhempi kaveri, joka ei puhunut oikeastaan yhtään mitään ja liikkui kuin hidastetussa filmissä. Kun hälle sanoi jotain, ei tullut mitään vastausta. Ehkä jotain murinan ja mutinan sekoitusta. Sitten hetken päästä hän teki työtä pyydettyä, esim. haki lisää vettä kannuun. Ei meinannut pokka pitää. Mutta kaikki hoitui hyvin, sapuskaa ja juomaa sai, joten suuret kiitokset Teboilille ja myyjälle 🤗

Polvia ajatellen pidin hieman pidemmän tauon siinä räiskäleitä ja sämpylää mutustellen. Otin toisen sämpylän evääksi - olihan tässä tiedossa pitkä pätkä ilman palveluita Lieksaan tai jopa Kuhmoon saakka. Patukoita sun muuta olikin vielä lähdöstä jäljellä läjäpäin.

Pääsin kuitenkin matkaan ennen Rikua, ja tiesin että nyt tulee kylmä. Olin laittanut ylimääräisen takin päälle, mutta silti horkka iski. Se on ihan kamalaa. Vihaan ja kammoksun horkkaa yli kaiken. Hampaat kalisten ja koko kroppa täristen poljin niin kovaa kuin jaloista lähti, toivoin ylämäkiä ja onneksi sainkin niitä. Polveen sattui, mutta horkka oli kamalampaa. Oli pakko polkea itsensä lämpimäksi, ja aika pianhan se onnistuikin. Sitten pystyi jo hieman keventämään.

Tie jatkui pohjoiseen ja koilliseen pitkään asfalttipintaisena, ja ajattelinpa seuraavalla kusitauolla (ja samalla ensimmäisellä särkylääketauolla), että testataan tuota napadynamon USB-latausta, ja pistetään nyt vielä tasaisella pinnalla gepsi latautumaan. Kaivoin siinä johtoja laukusta, ja samalla Riku pyyhälsi ohi. Toivotin tsemppiä. Ensimmäisenä laukusta tuli USB-C -> USB-C -piuha, mutta tarvitsin gepsille MicroUSBin. Laitoin ajatuksissani ensimmäisen piuhan ohjaustangon päälle odottamaan ja säädin sitten oikean, vähän liian pitkän piuhan kiinni laturiin ja gepsiin. Lähdin ajamaan. Samantien kuului valtava TSING ja jotain lensi jonnekin. Pysähdyin. Jokin johto roikkui tangossa ja dynamon johto oli irti navasta. Säikähdin että näinkö meni dynamon johto paskaksi. Voi nyt helvetti. Olihan mulla virtapankkeja ja varavalo, mutta olisi kyllä melkoinen takaisku.

Mutta ei onneksi. Se oli se tangolle unohtunut USB-C -piuha, joka oli kiertynyt navan ympärille ja antanut onneksi periksi. Oli kuitenkin nykäissyt varsin tiukasti kiinni olleen dynamojohdon samalla navasta irti. Onneksi se oli vahvempaa tekoa, ja kaikki tuntui toimivan. Tarvitsisin toki uuden USB-C -> USB-C -piuhan (oli kyllä kaksi USB-A -> USB-C johtoa) varalla, mutta pikalaturi tarvitsisi tuon C->C -piuhan. No, sitä ei tarvinnut ihan heti, joten jatkoin ajoa suurimpien kivien pudottua sydämeltä.

Laturi toimi hyvin ja latailin gepsiä siinä hyvän aikaa. Tie muuttui soratieksi, ja välillä olin näkevinäni kahdet eri kapeahkon renkaan jäljet. Mitä hittoa, onko joku muukin edellä? Luulin tuossa hetken aikaa, että olimme Rikun kanssa kärjessä. Seurannassa ei näkynyt muita lähimaillakaan. Mutta ehkä jollakulla ei olekaan seurantaa, tai se ei toimi. Seurantahan ei ollut pakollinen, joskin vahvasti suositeltu. No, sama sille. Eihän tämä ole kisa ja minäkin olen mukana vain vitsillä 😇

Olin tosiaan tuolla tauolla nakannut naamaan pari särkylääkettä, sillä olin sentään onneksi ottanut niitä mukaan. Ja pikkuhiljaa polvikipukin hellitti hieman. Ei kokonaan.

Katajapuron putoukselle oli kaksi reittiä. Järjestäjän mukaan riitti, kun pääsi pyöränsä kanssa paikkaan mistä putous näkyy. Olin aiemmin skoutannut ja puristanut kartoista ilmakuvista, reissukertomuksista ja somepostauksista infoa sen verran, että lyhyemmän reitin (enemmän polkua, vähemmän tietä ja matkaa) pitäisi olla huonokuntoinen, polun piti olla karmea ja lähes kadonnut, ja somessa luonnollisesti toivottiin reitin kunnostamista. Tapahtuman järjestäjäkin oli suositellut pidempää reittiä putoukselle sen länsipuolelta, sinne pääsisi tietä pitkin melkein perille, ja putoukselle olisi vain 300 metriä polkua pitkin. No enhän minä sellaiseen lähde, minullahan on kerran maastorenkaatkin. Ilmakuvista olin katsonut, että osan matkaa polun vierellä menee selvästi erottuva metsäkoneen jälki, ja ampaisin sitten sinne. Sehän oliki oikein hyvä ja ajettava, joskin vähän hidas, ensimmäiset sadat metrit. Sitten tultiinkin melkeinpä suolle, jossa ura muuttui käytännössä järveksi. Pääsi siitäkin tunkkaamalla läpi, mutta ai että polviin sattui tuo kävely. Ei hyvä, ei hyvä. Gepsin latauskin suuttui tärinästä ja meinasi sammuttaa koko gepsin. Huomasin sen kuitenkin ajoissa ja otin vain piuhan irti, jolloin toiminta jatkui kuten pitikin. Suoylösnousemuksen jälkeen reitti palasi taas kuivalle maalle ja vieressä näkyi se paljon parjattu ja "kulkukelvoton" polku. Joka näytti todella hyvältä. Ajattelin että ajan ainakin takaisin päin tuon suopätkän sitä pitkin, sillä eihän se nyt voi ainakaan huonompi olla.

Polku näytti kuitenkin pidemmälle mentäessä niin hyvältä, että siirryin jo menomatkalla sille. Sehän oli ihan mahtavaa pikku neulassingletrackia. Mitä nyt muutamassa ojan ylityksessä piti jalkautua kun silta koostui yhdestä tai kahdesta pienestä liukkaasta puunrungosta notkon pohjalla, ja välillä polulle oli kaatunut sellaisiakin puita mistä ei kehdannut riuhtoa itseään ja pyörää yli ajamalla. Sitten oltiinkin jo putouksella, jonne ehkä viimeiset 30 metriä piti taluttaa.

Katajapuron putous, la klo 09:09, matkaa takana noin 304 km. Mittarilukemassa (325 km) on mukana noin 21 km pööpöilyt Imatralla ennen lähtöä.

Video: https://twitter.com/pekkatahkola/status/1568482541270667265

Takaisin ajoin koko matkan tielle polkua pitkin. Pitihän siellä tosiaan niissä ojan ylityksissä vähän nostella pyörää, mutta koko polusta ehkäpä 90 % oli ajettavaa, eikä se kyllä missään kohti edes meinannut mennä hukkaan. Toki kävin siellä valoisalla. Hakkuuaukeilla polkua oli sieltä täältä välillä merkitty pienillä punaisilla nauhoillakin.

Polku oli oikeasti näin kivaa! 

Seurannan mukaan pääsin tässä selvästi Rikun ohitse ja jatkoin matkaani kohti Lieksaa. Polvi kuitenkin ärtyi taas tuosta varsin minimaalisesta tunkkauksesta ja tiesin, että uuden piuhan lisäksi tarvitsen lisää särkylääkkeitä. Mukana oleva yksi 10 kpl liuska nelisatasia ei riittäisi mihinkään. Jouduin siis jättämään välistä Pankakosken oikaisun, joka olisi ohittanut Lieksan ja säästänyt muutaman kilometrin matkaa, ja suuntaamaan sinne Lieksaan, josta matkalla googletin apteekit, elektroniikkaliikkeen (jonne soitin ja varmistin oikean piuhan löytyvän hyllystä) ja ruokapaikan.

50 km Lieksaan

Noin 20-30 km ennen Lieksaa alkoi tuntua siltä että nyt ei kulje. Oli pakko pitää tien vieressä tauko ja vetää naamaan kunnolla buustattu sämpylä. Olin aiemmin ostanut Imatralta paketin metwurstia, ja tuunasin huoltoasemasämpylää tunkemalla sinne väliin lisätäytteeksi puoli paketillista metukkaa. Tämä auttoi aika nopeasti, ja energiaa alkoi taas löytyä. Mutta polviin sattui.

Lieksaan saavuin lauantaina hieman puolen päivän jälkeen vajaa 380 kilometriä mittarissa. Hain särkylääkkeet apteekista ja saakelin jämerän USB-C -piuhan Euronicsilta. Sitten syömään. En pidä ABC-huoltamoista. Valitettavasti ne ovat usein ainoa vaihtoehto tai yksi harvoista. Nyt lauantaina Lieksan ABC oli internetin mukaan ainoa paikka missä olisi lounasbuffet. Niin luki myös isolla ko. ABC:n aulassa. Viikonlopun lounasbuffet 13,90 €. Mutta ei siellä mitään lounasbuffaa ollut. Pieni säälittävä salaattibuffapöytä kyllä, jonka sai ostaa esim. hampurilaisaterian kylkeen kolmella eurolla. Hanajuomaa sentään sai juoda niin paljon kuin halusi. Myyjä tiskillä sanoi ettei meillä mitään viikonloppubuffaa ole ollut enää hyvään aikaan. Joku ehkä tajuaisi poistaa moisen erhetiedon a) paikan nettisivuilta ja etenkin helevetti soikoon b) kolmen metrin kokoisesta plakaatista paikan aulasta?

Takapuolikin alkoi vähän ilmoitella itsestään ja ruokaa sai odotella. Siinä odotellessa ja kaikkia laitteita verkkovirrasta ladatessani pidin sitten pienen perseen- ja pyöränhuoltosession. Kovasti tuli myös tuumittua että mitä helvettiä tuon polven kanssa nyt tekee.

Pääsin kuitenkin jatkamaan matkaa Lieksasta kohti Kuhmoa. Polvikipukin hellitti tauon aikana taas hieman. Ei se vieläkään kadonnut mihinkään. Kävin hakemassa vielä viimeisestä kaupasta evästä matkalle. Oli taas aika lämmintä ja pyörä kulki ihan kohtuudella.

Kuhmoon enää 100 km:

444,4 km poljettuani mittarissa oli lukemana 444,4 km

..ja täysin sattumalta 500,0 km poljettuani mittarissa oli lukemana 500,0 km 😌

Polvikivut pysyivät jotenkuten aisoissa Kuhmoon asti, jossa illalla juuri auringonlaskun aikoihin S-marketissa törmäsin jälleen Rikuun, joka oli juuri saapunut kauppaan samoilla asioilla. Ostin kaupasta reilusti evästä ja myös juotavaa, ja pyörä oli tässä vaiheessa hyvin täynnä kaikkea mahdollista. Tungin vielä puolentoista litran vissypullon peräporkkanan päälle, toivoen että se siinä pysyisi. Oli sen verran iso pullo että meinasi jo haitata polkemista.

Otso ja lähes megalomaanisen valtava vissypullo nauttimassa Kuhmon S-Marketin eteisen vieraanvaraisuudesta

Ilta oli nätti, mutta..

..polvikivut yltyivät taas ja päätin väkisin yrittää polkea reilun 20 km päähän skouttaamalleni kodalle, enkä enää yhtään pidemmälle jos vain ei olisi pakko. Todella harmi, sillä olisi todella tehnyt mieli ajaa vielä enemmänkin. Kivut vain pahenivat ja vielä juuri ennen kotaa joku oli päättänyt kasata tielle aivan järkyttävän ylämäen. Taistelin sen melkein itku kurkussa ylös, ja yritin varovasti rullata kodalle, toivoen että sellainen todellakin on olemassa. Oli jo pimeää kun saavuin lopulta pientä metsäuraa järven rantaan, lähes rukoillen että kota olisi siellä. Tarvitsin lepoa. Polvet etenkin, ja muu ukko lähinnä henkisesti.

Oli siellä kota. Ja se oli vapaa. Eikä ollut lukossa. Tulisijaakaan ei ollut. Ihan kuin joku hurrikaani olisi iskenyt kodan sisälle, siellä oli valtava sekasotku erilaista rakennusjätettä, tulisijan palasia ja jotain tiilenkappaleita. Mutta! Siellä oli tuliterä leveä laveri, johon mahtuisin nukkumaan paremmin kuin hyvin! Se oli leveämpi kuin makuualustani. Ai että!

#ahh

Siinä majoitusta rakentaessani meinasi jo tulla kylmä, ja oli pakko karata makuupussiin kesken kaiken, joten iltatoimet jäivät hieman puolitiehen. Nämä olisi pitänyt ehkä suunnitella vielä hieman paremmin, vaikka pyrinkin ottamaan heti ensi sijassa kaiken yöksi tarvitsemani helposti ulottuville. Lopulta pussissa hieman lämmiteltyäni kävin vielä ulkona tyhjentämässä rakon ja pesasin hampaat. Asetuin pussiin unille tapani mukaan korvatulppa toisessa korvassa ja offline-tilaan Yle Areenasta ladattu rauhallinen äänikirja kertomaan tarinoitaan toiseen korvaan. Sain unta samantien.

Ensimmäisen päivän saldoksi tuli lopulta  539,31 kilometriä (joista ~20 ennen lähtöä Imatralla)  🎷🐛 535,84 uutta kilometriä ja 574 uutta ruutua. Lisää Stravassa.

Toinen (eli kolmas) ajopäivä

Yöllä heräsin kerran vessatauon tarpeeseen, ja kävin hytisten ulkona tyhjentymässä.

Yhteensä noin 10 tunnin unien jälkeen heräilin aamulla kodasta siinä kuuden-seitsemän aikoihin. Pelotti, että kuinka kylmä tulee kun kuoriudun ulos makuupussista. Siksipä yritinkin pakata kaiken mahdollisen mahdollisimman pitkälle makuupussista käsin. Kodan lattian roinan seasta löysin kaksi isompaa palaa pahvia, ja käytin niitä lattiamattona uskaltautuen seisomaan yhä makuupussissa ollen. Tuo ultrakevyt untuvapussihan olisi mennyt ihan pas-2 jos sen sisällä olisi sitä ryönäläjämaapohjaa vasten seissyt.

Sain melkein kaiken pakattua, ja kampesin itseni ulos pussista ja pyörän kera ulos kodasta. Eihän täällä ole kylmä ollenkaan. Piti ottaa jo takkikin pois päältä, ettei tule kuuma. Hyvä. Helpotti!

Lähdin polkemaan metsäuraa pitkin takaisin tielle. Mutta polvet olivat yhä kipeinä lähes 10 tunnin unista huolimatta. Ei helvetti. Itketti. Mietin että jos vain pääsen Hyrynsalmelle jotenkin (sinne oli vielä ~60 km matkaa) niin eiköhän sieltä jokin bussi kulje vaikka radan varteen Kontiomäen/Kajaanin suuntaan ja sieltä sitten maitojunalla kotiin. Snif & nyyh ja itku & parku. Mutta sitten, noin kympin jälkeen tapahtui yhtäkkiä kolme asiaa. Sain näkyviini edellä menevän selän, näin Hyrynsalmen rajan ja poronhoitoalueen kyltin. Olin päässyt jo näin pitkälle!

Porojenhoitelualue ja selkä

Edellä polki Iida Rahikainen. Hän kulki rauhallista tasaista vauhtia ja sain hänet helposti kiinni. Porisimme siinä hetken aikaa - hän oli ajellut rauhallista vauhtia Kuhmoon, nukkunut teltassa urheilukentän laidalla ja lähtenyt ajoissa matkaan. Ja siinä jutellessa polvikivut katosivat aivan täysin. Mikä ihmeen parannustaika Iidalla olikaan, en tiedä, mutta kyllä kelpasi! Fiilis nousi lähes kattoon, toki pelko persiissä ja polvissa siitä, että milloin kivut taas iskevät takaisin.

Fiilis huomattavasti asfalttiakin korkeammalla 🤗

Otsolla tuntui olevan menohaluja enemmän kuin Iidan ratsulla, eikä tässä ruokailu- ja kulttuuritapahtumassa sääntöjen puitteissa muutenkaan saa ajaa muutamaa minuuttia pidempään muiden kanssa, joten toivotin Iidalle tsempit ja päästin Otson matkaamaan haluamaansa vauhtia kohti Hyrynsalmea.

Hyrynsalmi sekä S-Market siintelevät tuolla etuvasemmalla

Poljin helpohkon oloisesti Hyrynsalmen S-marketille, missä pyörä mahtui helposti WC:hen, ja sain pidettyä hyvän hygienia- ja perseenhuoltotauon. Ruokaa oli jäänyt edellisen illan Kuhmon kauppakäynniltä reippaasti, joten ostin vain banaanin ja jotain vitamiini- ja kivennäisainevettä. Juuri kun olin lähdössä, saapui Iida kaupalle omana hymyilevänä hyväntuulisena itsenään rennon oloisesti. Läpsyjen jälkeen jatkoin matkaa kohti Hepoköngästä. Fiilis oli jälleen aivan hyvä, vaikka matkan varrelle melkoisia mäkiä mahtuikin.

Mäkihommia

Puolangan kuntakilpikin porhalsi tuli vastaan.

Hieman ennen Hepoköngästä olin katsellut vaihtoehtoisia reittejä lähestymiseen, sillä enhän tietenkään halunnut ajaa sinne samaa asfalttitietä edestakaisin. Lyhyimmän reitin olin hylännyt, sillä se meni pihan lävitse, ja street viewin mukaan sinne oli myös laitettu jonkinmoinen ajokieltomerkin irvikuva.

Käännyin siis hieman aiemmin Pettäväntielle.

Pettäväntie on miellyttävä soratie

Kuulosti lupaavalta, oltiinhan sentään jo Pessimismin emäpitäjän eli Puolangan puolella. Pettäväntie oli mukava soratie ja luovimalla muutaman sokkeloisen pikkutieristeyksen ja itsetehtyjen kielto- ja pelottelukylttien kautta pääsimme Otson kanssa suoraan Hepokönkään maisemapolulle mukavia pieniä metsäuria ja puolukkakankaita pitkin. Piti siinä matkalla hieman marjojakin syödä, kun niitä niin hyvin oli tarjolla.

Miellyttävä oikoreitti Hepokönkään suuntaan

🐴köngäs saavutettu klo 13.36 o/

Hepokönkäältä sai sitten kavuta ylös kivaa baanaa parkkipaikalle ja sieltä edelleen suljetun kesäkahvilan terassille hakemaan toista leimaa korttiin. Polveen alkoi taas sattua enemmän :/

Leimasimen laatikossa oli myös vieraskirjan tapainen vihkonen, josta kävi ilmi että olin käynyt paikalla toisena eikun siis kolmantena. Ensimmäisenä tietenkin (Super)Matti Koivuranta, joka oli ehtinyt paikalle jo aikoja sitten, ja toisena pari tuntia ennen minua Riku 👌 Seurannasta olin katsellut, että seuraavaksi paikalle saattaisi ehtiä joko Mikko Mäkipää tai sitten Iida. Aika pian sitten Mikko tulla porhalsikin vastaan.

Ennen Puolangan valtavaan keskustaajamaan saapumista kulkija toivotetaan tervetulleeksi.

Lähes yhtä miellyttävällä tavalla tervetulleeksi kulkijan toivotti myös tämä valtavan upeassa kunnossa ollut pyörätie.

Puolangan huikeassa keskustassa oli yhteensä yksi ravintola, jossa olin käynyt aiemmillakin seikkailuilla toisinaan täydentämässä roskaruoka-, rasva- ja suolavarastojani melkoisen arvokkaaseen hintaan. Nyt sieltä tarttui evääksi jonkinlainen hampurilaisateria. Ihan hyvää. Lepuuttelin jalkoja, latailin akkuja, join perkeleesti vettä, täytin kaikki juomapullot  ja huolsin persettä.

Sitten oli jälleen aika jatkaa matkaa. Mutta siitä kerromme lisää seuraavassa jaksossa.

Ruska 2022, osa 2 - Imatralle

Jostain kumman syystä pyöräpaikat Imatralle perjantaina 9.9. olivat käytännössä kaikki loppuunmyytyjä. Ne olivat sitä jo hyvissä ajoin, joten en jaksanut vaivata päätäni sillä sen enempää. Päätin jo joskus vielä ajatukseen itsepetoksellisesti vitsillä suhtautuen, että jos sinne sitten muka menen, menen sitten jo edellisenä päivänä. Matka Oulusta junalla on kuitenkin ajallisesti pitkä, eikä kunnon yöunista Imatralla ennen starttia olisi varmastikaan mitään haittaa.

No sitten olikin jo syyskuu, ja jotain ilmoittautumisnappiakin oli tullut painettua. Piti vissiin sitten elää vitsissä mukana ja ostaa junalippukin. En tykkää matkustaa täysissä junissa, joten vaikka Tampereen ja Tikkurilan kautta kulkemalla olisikin jollain vaihtoehdolla päässyt lähes tuntia nopeammin perille, valitsin kuitenkin itäisemmän vaihtoehdon, joka kulki Kajaanin ja Kuopion kautta Kouvolaan. Sieltä sitten yhdellä vaihdolla Imatralle. Tässä junassa oletin olevan vähemmän matkustajia, ja niin varmaan olikin.

Koitti syyskuun kuudes päivä ja osallistujat julkistettiin. En ollut tätä ennen kertonut oikeastaan kenellekään lähteväni mukaan Ruskaan. Liekö edes itselleni. Mutta nyt se oli julkista, ja vitsin vitseys ehkä taas jälleen hieman vähentynyt 🙈

Vielä ennen lähtöä tein viimeisiä varustehankintoja. Kaverini oli vinkannut Black Diamondin vedenpitävistä kevyistä pieneen tilaan menevistä kuorihanskoista, ja kävin vielä lähtöä edeltävänä päivänä sellaiset ostamassa Oulun Shelbystä. Kummallinen kokoluokitus niissä vain. Otin mukaan kuorihanskojen testaamista varten ajohanskat ja lämpimämmät lobsterit (kokoa XL), ja nekin mahtuivat XS-koon kuorihanskoihin hyvin. Onneksi en ostanut aiemmin näkemättä jotain M- tai L-koon aivan liian ylisuuria versioita 😅 Jälkikäteen voin sanoa, että oli muuten yksi parhaista ja kannattavimmista hankinnoistani koskaan. Kiitokset vielä Antti-Ollille vinkistä!

Arvoin myös juomankuljetuskapasiteettia ja päädyin viimein yrittämään ns. bönthöpussin hankintaa. Miulla oli jo aiemmin ollut yksi viritelmä, mutta sen kestävyys oli aivan mitätön ja remmien kiinnityspisteet murtuivat lähes rikki hyvin nopeasti. Jostain piti siis löytää parempi. Pyöräkaupoista ei kuitenkaan löytynyt mitään. Kuitenkin, intternetin mukaan paikallisessa Partioaitassa piti olla yksi kappale Specialized/Fjällräven-yhteistyön hedelmänä syntyneen bikepacking-malliston punertavan väristä pussia. Tarrakiinnitykset epäilyttivät hieman, ja olihan tuo hieman arvokas. Mutta muutoin ihan pätevähkön oloinen peli. Ostinpa pois.

Punertava pönttöpussi testissä tangossa

Pari päivää ennen lähtöä kävin syömässä sellaisen sopivan ähkyn sushibuffetissa. Tämä ei ehkä ollut kovin viisas valinta. Aina ennen vatsani oli kestänyt nuo sapuskat mainiosti, mutta nyt tuntui että se meni kuralle useaksi päiväksi. Eikä ollut oikein ruokahaluakaan. Ja ehkä sellainen vähän orastava huono olokin. Mutta vain aika lievä. Pysyin siis edelleen vitsissä mukana, mutta eihän tuo nyt ehkä ihan sitä parasta tankkausta ollut, kun ruoka meni vähän turhan vikkelästi ja kokonaisvaltaisesti ns. läpi, eikä ruoka noin muutenkaan oikein hirveästi maistunut.

Torstai - lähtöpäivä Oulusta

Tapani mukaan lähden polkemaan rautatieasemalle aina liian myöhään. Nyt lähdin ehkä viisi minuuttia aiemmin kuin normaalisti, ajatellen että nappaan kaupasta vielä jotain ruokaa mukaan junaan. Kaupasta tultuani jatkoin asemalle päin, kunnes huomasin että shortsit unohtuivat kotiin. Voi helevetin perkele ja kaikki mahdolliset kirosanat. Ei sitä varmaan kukaan ymmärräkään, kuinka tärkeät ne olivat minulle - ne olivat lähes osa identiteettiäni, ajoin aina nuo shortsit bibsien päällä. Niissä oli hyvä ja nopea tasku kännykälle, ja ne olivat kaikin puolin kivat, tuoden toki hieman lisää lämpöä reisillekin. Lisäksi hoviompelijani hyvä ystäväni Marika oli juuri muutamaa päivää aiemmin korjannut ja vahvistanut ne juuri tätä reissua varten. Pysähdyin. Katsoin junien aikataulua ja kelloa. Katsoin junien livetilannetta - kerrankin toivoin että juna olisi myöhässä. Ei ollut. Lähdin polkemaan kotiinpäin hirveällä kiireellä vispaten niin maan saatanasti kunnes tajusin etten ehdi. Liian iso riski. Mieli maassa käännyin takaisin ja ehdin junaan noin 3 minuuttia ennen sen lähtöä. En olisi mitenkään ehtinyt kotiin hakemaan shortseja ja takaisin junaan. Miten helvetissä kykenin unohtamaan ne? Pyhä tarkoitukseni oli käydä läpi varustelista vielä ainakin kahteen kertaan läpi ennen lähtöä, mutta niin vain sitä tuli muka niin kiire, ettei vaan ehtinyt tehdä sitä kunnolla 😤🙈.

Junassa alkoikin sitten armoton puhelinrumba ja googletus. Kai nyt jokin lafka Suomessa myisi samoja Bioracerin shortseja. Soitin Lievenille, joka on Bioracerin Suomen edustaja ja ystäväni. Vastaus oli surullinen, sillä Oulun Hulluna.com oli ainoa liike jossa niitä on hyllyssä koko Suomessa. Tuumin, että etsin sitten Imatran tai Lappeenrannan kätköistä perjantaina jotkut muut shortsit, mutta eiväthän ne tietenkään olisi samat. Ja kävi ilmi ettei Imatran kaupoista olisi juuri mitään löytynytkään. Lappeenrannasta ehkä, mutta siitä olisi äkkiä tullut 60 kilsaa ekstraa poljettavaksi.

Koitin soittaa myös Hulluna.com:iin, notta olisiko siellä oikeasti oikeaa kokoa hyllyssä. Ei vastausta. Soitin uudestaan. Varattu. Vartinkin päästä vielä varattu. Lopulta sain Whatsappin kautta omistajaan yhteyden, hän jonotti johonkin pankin palveluun ja siksi linja oli varattu. Whatsappin kautta sain varmuuden siitä, että hyllystä löytyisi oikeaa kokoa samantien, jos vain joku voisi hakea.

Hei, Oulustahan oli tulossa muitakin! Matti ja Matti. Koivuranta ja Lupari. Voisikohan jompikumpi heistä pelastaa minut? Pian kävi ilmi että M. Koivurantakin oli jo matkalla kohti Imatraa, joten no can do. Mutta pelastavaksi enkeliksi ilmaantui M. Lupari, joka lupasi käydä nappaamassa shortsit Maikkulasta matkaan, ja tuoda ne lähtöpaikalle. Ai että mikä huojennus! Hän vain saapuisi Imatralle alle tunti ennen lähtöä, ja lähtöpaikalle vielä tiukemmalla aikataululla. Saisin siis ihan loppuun asti jännittää, ehtisinkö saada shortsit. Lisäksi tiesin vielä, että niitä pitäisi hieman modata saksilla etteivät housut vyötärölle kiristävät osat painaisi ikävästi ihoa vasten.

Junamatka sujui sitten tuon ehkä tunnin kestäneen säädön jälkeen hyvin. Hyvin hitaasti. Kestihän se lähes 9 tuntia. Vaihto Kouvolassa oli nopea, ja opastus ja portaikot täyteen lastatun pyörän kanssa karmeat kulkea. Jälkikäteen voisi tuostakin sanoa, että se oli tavallaan treeniä tulevaa varten. Olin vain vielä autuaan tietämätön siitä, mitä tuleman piti 😆

Konkoilua Kouvolan katakombeissa

Olin buukannut itselleni majoituksen Holiday Club Saimaalta, josta olin myös varmistanut itselleni late checkoutin klo 16:een saakka. Siitäkin lystistä köyhtyi vielä kolomekymppiä ekstraa, mutta mitäpä sitä niillä neljällä tunnilla olisi muutenkaan tehnyt, kuin joko palloillut ympäriinsä jossain ja kuluttanut jalkoja & rahaa, tai sitten istunut, väsynyt ja nuokkunut jossain.

Tämä Holiday Club sijaitsikin Lappeenrannan puolella. Lappeenranta yltää yllättävän pitkälle Imatran suuntaan, etenkin sen jälkeen kun Joutsenon kunta liitettiin siihen. Meinasi ensin aiheuttaa sekaannuksia, olinko bookannut itselleni väärän hotellin jostain Aivan Liian Kaukaa ™. No en sentään. Ei sinne ollut kuin noin 7 km Imatran rautatieasemalta erään grillin makkaraperunoiden kautta, kun ensin löysi jotain ihmeellistä kautta tien pois aseman laiturilta. Melkoinen määrä rakennustöitä siellä huudeilla.

Löysin (yllättävän pimeän) tieni hotellille, ja matkan varrelta vielä vanhan kunnanrajakilvenkin 💘

Hotellin vastaanotossa sai hetken vängätä late checkoutin lisähinnasta, mutta uskoivatpa lopulta kun näytin itse mainostamaansa hintaa nettisivuiltaan. Sitten unille.

Perjantai - lähtöpäivä Imatralta

Heräilin yhdeksän jälkeen nukuttuani ihan kohtuullisen hyvin ja pitkään. Muistin nähneeni #ruska2022-unia mm. Puolangan Tokmannilta ostettavasta etutarakasta johon pitäisi jollain Ruskan rastilla kiinnittää peräkärry ja kuskata jotain juomalavoja. Tässä tarkempi kuvaus.

Mutta se aavistuksen heikko olo ja ruokahaluttomuus olivat vielä tänäänkin läsnä. Vääntäydyin aamupalalle aika viime tingassa, ja yritin puoliväkisin syödä hiilari- ja kaloripitoisesti enempiä lihoja vältellen. Puuroa, leipää, mysliä, kasviksia, marjoja yms. Sain syötyä ihan kohtuudella (no en todellakaan, mutta positiivisesti on kai hyvä ajatella), mutta en läheskään niin paljoa kuin olisi ollut hyvä. Ja pian aamiaisen jälkeen tuli taas kiire vessaan. Vatsa oli yhä kuralla. Fiilis oli sitä luokkaa että tästä tulee varmaan tosi hyvä ja onnistunut setti.

Vessassa vietetyn tuokion jälkeen vääntäydyin takaisin peiton alle makoilemaan ja pistin kännykästä Areenan äänikirjat laulamaan. Hyväksi havaitsemani unensaantikeino vaikeinakin hetkinä on nimenomaan kiinnostava, mutta mieluiten yhden rauhallisen lukijan lukema äänikirja, ja Areena-sovelluksen uniajastin. Se toimi nytkin, ja sain torkuttua vielä jokusen tunnin.

Klo 15 jälkeen oveen koputettiin, ja makolin silloin vielä alasti peiton alla. Vähintäänkin puolihereillä kylläkin jo valmiiksi. Yritin huikata että täällä ollaan, mutta eihän se oven ulkopuolelle saakka kuulunut. Ulkomaankielinen siivoja sieltä innokkaasti halusi tulla siivoamaan. Ei ollut vissiin tieto kuitenkaan mennyt perille, että tämän huoneen luovutus on vasta klo 16. No, klo 16 aikaraja kelpasi siivoojalle, ja aloin siinä pikkuhiljaa sitten pukemaan ja pakkailemaan kimpsut & kampsut. Olokin oli jo vähän tuoreempi, mutta silti hieman epäuskoinen.

Klo 16.00 tasan olin ulkona, ja tajusin unohtaneeni pari nippusidettä, jotka olin juuri keksinyt tarvitsevani bönthöpussin parempaan kiinnitykseen. Olisi niitä ollut peräporkkanassa kaikista alimpana, mutta ei kiinnostanut yhtään purkaa koko settiä päästäkseni niihin käsiksi. Ja pakkohan respassa oli niitä olla, joten menin kysymään niitä sieltä heikolla menestyksellä. Kuitenkin vieressäni jonotti asiakas, joka kuuli kyselyni ja kertoi hänellä olevan niitä autossaan vaikka kuinka ja ylimääräisiäkin. Oli näet putkimies. Olisin saanut häneltä tarvittaessa varmaan sen parisataa nippusidettä, mutta tyydyin nätisti viiteen yksilöön ja kiitin lähes kumartaen 🤗

Aikani taiteilin ja taituroin nippusidepatentit kiinni, totesin ne toimiviksi ja lähdin pikkuhiljaa valumaan kohti Imatrankoskea. Aikaa lähtöön oli vielä lähes neljä tuntia. Kruisailin takaisin eri reittiä kuin tullessa (uusia kilsoja ja ruutuja juu nou), ja etsin jostain pikku lähikaupan.

Kokeneempien kuskien raporteista olin lukenut hyvän periaatteen. Aina, kun pyörä ei liiku, on kiire. Ja kun pyörä liikkuu, ei saa olla kiire. Kun pyörä ei liiku, et etene ja aika kuluu. Liikut siis tavallaan taaksepäin suhteessa käytettävissä olevaan aikaan. Ja pyörän liikkuessa sitä pyörää pitää liikuttaa maltilla, ettet aja itseltäsi jalkoja alta. Niitä näet tarvitaan vielä, ja paljon.

Pysähdykset tulee siis tuumia tarkkaan etukäteen, ja jopa kehittää niille rutiini mahdollisuuksien rajoissa. Tuumi siis jo ajaessa ennen pysähdystä, miten toimit, mitä tarvitset ja mitä teet. Kokeilin jo tätä tällä kauppareissulla, tuumin siis ennen pysähdystä ostavani smoothien, paistopistekarjalanpiirakoita, pari Fazerina-patukkaa sekä paketin metwurstia. Lisäksi täytän toisen vesipullon jos hana löytyy nopeasti. Muutoin pysähdys sujui nopeasti, mutta metwurstin valitseminen valtavasta valikoimasta kesti pitkään. Tässäkin voisi siis vielä petrata. Ehdin ajaessa myös päättää juovani smoothien samantien, ja syöväni pari piirakkaa. Hyvää treeniä 👌

Aikaa oli vielä runsaasti. Ajattelin ajella Vuoksen länsirantaan, ja kruisailla siitä suunnittelemani reitin viereistä väylää lähtöä edeltävään kokoontumispaikkaan Vuoksen itäpuolelle. Siinä samassa huomasinkin, että edellisenä iltana Imatralle saapuessani näkemäni suuret rakennustyöt olivat kokonaan sulkeneet sillan, mistä olin suunnitellut pian lähtevän reittini kulkevan Vuoksen ylitse. Aikaa oli hyvin, joten kävin tarkistamassa kaikkialta, ettei siitä tosiaan pääse. Hyvä että satuin tänne, saipahan samantien ensimmäisen yllätyksen eliminoitua ja suunniteltua reitin ensimmäiset kilometrit uusiksi, heti paukusta lähdettäisiin siis etelämpää kohti Vuoksen itärantaa 😅

Pööpöilin eteenpäin ja muistin summittaisesti kokoontumispaikan sijainnin sijainneen jossain tuolla hieman pohjoisempana itärannalla. Ajattelin että kyllä se tulee vastaan, kun pööpöilee rantaa pitkin etiäppäin. En jaksanut tarkistaa tarkkaa sijaintia, kun aikaa oli. Ja sieltähän se lopulta löytyi, ravintola jonka pihamaalla pööpöili kumman näköisiä tyyppejä ja jonka pihalla jokaista koivua vasten nojaili kummallisen täyteen pakattu polkupyörä. Yleensä vielä joku kummahko hyypiö oli ottamassa pyörästä kuvaa.

Käyttäjä prttln teki muuten lähdöstä Instagram-liven, missä esiteltiin niin kuskit, pyörät kuin rengasleveydetkin, tubeless-hommia unohtamatta. Tsekkaapa se! Niin ikään Mikko Nieminen parsi vloginsa lisäksi kasaan koosteen lähes kaikista pyöristä ja tunki sen YouTubeen. Sekin kannattaa tsekata 👌

Kummien hyypiöiden seasta löytyi heti tuttuja. Mikko Vulli, vanha seurakaveri Tampereen vuosiltani Kaupin Kanuunoista. Asustelin tosiaan aikoinaan Tampereella opiskelujen ohessa 22.8.2004 alkaen jonnekin vuoden 2010 hujakoille, ja aloittelin siellä asuessani maastopyöräilyhommia Kanuunoiden riveissä. Ei oltu Mikonkaan kanssa nähty sitten varmaan vuoden 2015(?) kun osallistuin toista(?) kertaa Tour de Tampere Extremeen, n. 300 kilometrin oikein ihanan tyhmään maastopyöräilytapahtumaan 🥰

(Täällä ravintolassa pystyi myös hoitamaan virallisen osuuden, eli maksamaan huikean kympin osallistumismaksun ja vastaanottamaan kortin, mihin tulisi sitten kerätä tietyiltä reitin pakkopisteiltä leimat todisteeksi niillä käynnistä.)

Muita tutumpia tuttuja ei sitten ollutkaan vielä paikalla. Tupoksen supermies Matti Koivurannan ja järjestäjä Mikko Mäkipään olin tavannut joskus aiemmin kerran pari, mutta muutoin tiesin joitain osallistujia lähinnä Twitterin reissukertomuksista ja #ruska2021- ja 2022-postauksista. Siinä oli hyvin pari tuntia aikaa porista pyörää ja latailla kännyköihin viimeisiä prosentteja. Mika Härmä, alias tuskaruska-toteemieläin esitteli pöydän ääressä huikeita innovaatioitaan liittyen mm. huulirasvapuikkoon modaamansa vain muutaman gramman painoisen kierteellisen deodoranttipuikon, sekä kierrekorkilliseen tetraan pakkaamansa mainion houkuttelevan juomasekoituksen, joka koostui vaniljakastikkeesta sekä kinuskikastikkeesta. On muuten varmaan hyvää. (toim. huom. ostin tämän vinkin perusteella matkalla useammankin kerran vaniljakastiketta, mutta kinuskit nöösinä skippasin 🙈)

Vaniljakinuskijuomaesittelyn innoittamana aloin tuumia, että pitäisikö tässä kuitenkin vielä käydä kaupassa. Olimme kuitenkin lähdössä yön selkään klo 19:50 kohti Ilomantsia, eikä matkan varrella olisi oikeastaan mitään palveluita. Olin varovasti ajatellut nukkuvani jokusen tunnin jollain laavulla jo ennen Ilomantsia, jotta olisin siellä aamulla kauppojen jo auettua ja voisin täydentää varastoja. Mutta halusin kuitenkin varautua vielä hieman paremmin siihen, että ajaisinkin ehkä läpi koko yön, kuin joku Roy. Jos siltä tuntuisi. Noh, supermies Matti oli lähdössä kauppaan ja oli jonkin sellaisen jostain suht läheltä skoutannut, joten lähdin hänelle kaveriksi. Kauppa löytyi lopulta, joskin ehkä hieman kauempaa kuin olin alunperin arvellut. Mutta eisevväliä, olihan tässä vielä aikaa. Ostin sitten samantien vaniljakastiketta, muistaakseni jonkin sämpylän tms ja patukoita, ja palasimme Matin kanssa tuloreitistä merkittävästi eroavaa reittiä takaisin. Eihän nyt samoja kilsoja kahdesti ajettaisi. Kartasta olin katsonut nopeasti että tuosta varmaan pääsee radan yli, mutta eipä oikein turvallisesti päässyt. Lisäksi juuri siihen oli parkkeerannut varmaan kilometrin mittainen tavarajuna. Kierrettiin sitten vielä hieman kauempaa, mutta olihan tässä tosiaan aikaa. Hengailimme vielä hetken ravintolassa ja katselin aina välillä neuroottisesti milloin toisen Matin shortsijuna saapuisi. Lopulta bongasin, että se oli saapunut Imatralle aikataulun mukaisesti. Huh sentään.

Pian kello olikin jo reilusti yli 19, ja oli aika suunnata porukalla lähtöpaikalle. Sieltä löytyi myös pelastava enkelini, shortsikuriiri Matti Lupari. Suuret kiitokset vielä! Tuntui etenkin siinä hetkessä siltä että Pekan Ruska oli pelastettu 🥰 Kaivoin EA-laukustani sakset ja aloin saksimaan ylimääräisiä kulmia ja grammoja pois.

Aikaa lähtöön oli enää muutama minuutti. Järjestäydyimme Imatrankosken rannalle kaiteen ääreen kuuntelemaan viimeistä voitelua infopakettia järjestäjän toimesta. Siitäkin löytyy taltiointi prttln:n Instragammiosta, tuolta noin.

Sitten lähdettiin matkaan kosken rannalta ylämäkeen. Ihmettelin hieman, miksi muut taluttivat kun olisi voinut ajaakin. Lähtivät niin hitaasti perhana, että olinkin yhtäkkiä täysin suunnitelmani vastaisesti ylivoimaisen kaukana keulilla, ja matkaa oli takana jo monta metriä. Mitä tästäkin nyt tulee kun heti menee pieleen.

Jatkuu osassa kolme.

Ruska 2022, osa 1

Ruska 2022 - Lyhyesti

Pyöräilin Ruska 2022 -tapahtumassa noin 2100 km hieman alle viikossa. Pääsin maaliin vastoin odotuksiani. Olin ensimmäisenä ensikertalaisena maaliin päässyt osallistuja, ja kaikista osallistujista maalissa toisena. Tapahtumaan oli ilmoittautunut muistaakseni 30 osallistujaa, matkaan lähti 27 ja maaliin pääsi 13, joista viisi uutta maaliintulijaa.

Ruska 2022 - Pitkästi

Osa 1 - taustaa ja valmistautuminen

En ole koskaan tehnyt mitään näin tyhmää (vaikka Pompo Stenberg jättikin eriävän mielipiteen). Tai tymää. Ty(h)mäpyöräilyä sanan varsinaisessa merkityksessä. Olin toki joskus kivikaudella ajellut 1940-luvun Pappiskalla 610 kilometriä vuorokaudessa, ja talvipäivänseisausajossa 400 km sekoilun Oulusta Jyväskylään. Mutta en oikein mitään sen pidempää tai tyhmempää. Joskus olin nippa nappa saanut täyteen tuhat kilometriä viikossa. Mutta tässä pitäisi ajaa vähintäänkin tuplat, ja nipistää se kaikki käytännössä levosta, ja samaan aikaan selvitä ilman mitään ulkopuolista huoltoa.

Muistan joskus aikoinaan katselleeni intternetistä, että joku tällainen Ruska-pyöräily on olemassa. Ja muistan tuumineeni että nuo aikarajat ja koko homma on ihan järjetöntä. Toki siis myös kiehtovaakin. Jossain välissä sitten seuraavan Ruskan reitti julkistettiin, ja se menisi Venäjälle. Muistelen leikkineeni ajatuksella, että oispa hienoa polkea Ruska joskus Pappiskalla, ja etenkin jokin tuollainen Venäjänkin puolella muistaakseni jonkin 800 kilsaa n. 2000 kilsastaan kulkeva reitti. Mutta sitten tapahtui erinäisiä asioita, ja onneksi Venäjälle ei tarvinnut kenenkään Ruskan tiimoilta lähteä. Nyt tai toivottavasti enää pitkään pitkään aikaan muutoinkaan.

Korvaava reitti vuodelle 2022 julkaistiin jossain kevään tohinoissa. Tutkin sitä joskus sivusilmällä, edelleen ajatellen omaa mahdollista osallistumistani lähinnä vitsinä, enhän minä ny oikiasti tollaseen halua lähtiä, ja en kuitenkaan pääsisi. Työhommat ja kaikki, juu nou.

Ratkaiseva virhe tuli kuitenkin tehtyä silloin. Heitin edelleen vitsillä työkalenteriin usean päivän varauksen syksylle:

Pyörä ja varusteet, vitsillä tietenkin

Jossain vaiheessa kevättä sitten viimeinenkin pitkään matkaan soveltuva Pappiska antoi periksi. Haarukan kaulaputki katkesi, eikä tulisi olemaan helppo korjaus. Eikä se ole vielä tätäkään kirjoittaessa onnistunut. Nyt yhdessä pyörässä oli keskiö hajalla, toisesta kammet poikki ja kolmannesta haarukka poikki. Kaikissa olisi niin sanotusti hitosti korjattavaa, eikä niitä saisi ajoissa ajokuntoon. Piti siis hylätä tuo erinomaisen typerä idea Pappiskalla ajamisesta, ja palata tuumimaan ehkä vähän vähemmän typerää, mutta silti erittäin typerää ideaa ajaa modernimmalla pyörällä.

Kalenteriin uhkasi kuitenkin pitkin kesää tulla päällekkäisiä juttuja, mutta sinnikkäästi pidin vitsistä kiinni. Olin kuitenkin jo hyvissä ajoin alkanut valmistautumaan Ruskaan muihin helpompiin pyöräseikkailuihin mm. hommaamalla omiin seikkailuihin hyvin sopivan pyörän (Otso Waheela C, joka saapui luokseni jo 31.8.2021), jossa yhtenä kriteerinä rengastilan, kierrekeskiön ja punaisen värin lisäksi olivat kaikki mahdolliset ja mahdottomat kiinnikkeet, mm. fork mountit joilla pyörän etuhaarukkaan saisi kiinni juttuja. Hyvä ystäväni Ylläksen suunnalta oli jo aiemmin taiteillut upean Canyon Dude -läskipyörään passaavan runkolaukun, joten kyselin häneltä runkolaukkua myös tähän uuteen pyörään. Ko. laukku tuli speksattua hyvinkin tarkkaan, ja onnistuneesti. Siinä auttoi myös valtavasti Otso Cyclesin miulle lähettämä rungon CAD-piirros, josta sain tarkat mitat ja 1:1 tulostetun mallikuvan, jolla laukku saatiin täsmälleen istuvaksi.

Aiemmin matkan varrella oli tullut hommattua Dudeen sekä Revelaten tankovaljaat että peräporkkanalaukku, Ortliebin isompi Seat Pack, ja Toni Lundin suosituksesta hommasin haarukkaan kiinni King Cagen Manythingit ja niihin Revelaten Polecat -laukut.

Pyörää hommatessa Otson sivuilla sai valita lähes kaikki komponentit, osat sun muut jostain ehkä 2 - 20 vaihtoehdosta. Sopivia kiekkoja ei kuitenkaan ollut, joten otin vain jotkut perushyvät DT:n G1800 -kiekot ja ajattelin speksata sitten rauhassa paremmat. No tulikin sitten speksattua pitkään, ja viimein loppukeväästä kuriiri toi parvekkeelle melko arvokkaan paketin, jossa oli täysin customina Saksassa käsityönä Light Wolf Studiolla kasattuna Beast Componentsin saksakuitukehiä kolme kappaletta, jokainen kiinni erilaisessa navassa. Ensimmäisessä etukiekossa oli SON:n napadynamo. Toisessa i9:n Torch. Ja takakiekossa White Industriesin XMR Ti.

Kiekkosetti saapui 

Noniin. Minulla oli sitten napadynamokin valmiina. Eli yksi tekosyy vähemmän olla osallistumatta tyhmiin juttuihin. No kun oli napadynamo, niin tarvitsin tietenkin kaikille tuleville retkilleni siihen dynamovalon ja USB-laturin. Näitä oli tullut tutkittua enempi vähempi jo reilu vuoden päivät, ja melkein kaikki setit joista löytyi myös järkevä USB-latausvaihtoehto, vaikuttivat vaativan ainakin jonkin verran propellihattuilua ja elektroniikkataitoja. Kai niitä olisi, mutta ei jotenkin kiinnostanut. Jossain intternetin keskustelussa sitten viitattiin merkkiin nimeltä K-Lite. Se oli kuulemma paras. Ja kallein. Tai ainakin kalleimpia. Mutta tärkeimpänä, ehkä yksi helpoimpia. Ei tarvinnut kuin vetää johdot jotenkin järkevästi, kytkeä ne toisiinsa ja laittaa valo kiinni tankoon. Aloin tutkimaan sitä tarkemmin, ja sehän vaikuttikin tosiaan hyvältä. Kyselin vielä suoraan tuolta yhden miehen australialaiselta firmalta tietoja, speksejä ja suosituksia ja tilasin sitten lafkan ranskalaiselta jälleenmyyjältä vain ranskankielisestä verkkokaupasta täyden nollan ranskan taidoillani itselleni setin.

Napadynamo, valot, usb-laturi. Tsek. Yleisesti ilmeisesti suositellaan, että napadynamolla ladatessa ladattaisiin ensin virtapankkia, ja vasta sitten virtapankista haluamiaan laitteita. Jotkut vermeet ovat kuulemma herkkiä napadynamon ajonopeuden myötä muuttuvalle latausvirralle. Tilasinpa siis huvikseni parit vedenpitävät Nitecoren virtapankitkin. Ainahan niitä tarvitaan, ja omat vanhat pankit olivat jo hyvin loppuunajettuja.

Noh, en osannut päättää, että olisiko 5000mAh vai 10000mAh hyvä, joten pistin tulemaan molempia. Intternetissä kun luki, että etenkin napadynamolla ladatessa pienempi virtapankki on parempi, sillä isompaa ladatessa etenkin loppua kohti lataamisen vastus suurenee. Virtapankkien piti vielä tukea ns. pass through -latausta, eli että pankkia voi ladata samaan aikaan, kun pankista ladataan jotain laitetta. Varmaa tietoa näistä on todella vaikea löytää, mutta joidenkin lähteiden mukaan se näissä yksilöissä toimii, joskin hitaasti. (toim. huom. Ruskassa tälle ei nyt ollut kuitenkaan tarvetta).

Mitäs sitä muuta tarvitsisi Ruskaan omille seikkailuilleen? No majoitteen. Miulla oli jo hyvä kevyt ilmatäytteinen makuualusta ja pari keskinkertaista makuupussia. Telttakin oli, erittäin hyvä mutta yksilöseikkailuille liian iso ja painava Hillebergin Anjan 2 GT. Painoihan se lähes kaksi kiloa, huh. Joskus kesällä hommasin sitten saman firman Enan-teltan, joka menee jo huomattavasti pienempään tilaan.

Makuupussia arvoin pitkään. Siis pitkään. Niin pitkään että meinasi tulla jo kiire, ja valikoima oli aika suppea. Pitkään yritin löytää jostain Western Mountaineeringin Megaliten, mutta se oli loppu käytännössä aivan kaikkialta. Partioaitasta tarttui lopulta mukaan aivan saakelin arvokas Rab Mythic Ultra 360, joka oli lämmin (comfort -8 C), kevyt ja menisi pieneen tilaan. Pussin kestävyys arvuutti, ja etenkin tuo heiveröisen oloinen vetoketju, joka oli vain puolipitkä. Olisin halunnut ainakin 3/4-pituisen vetoketjun, joka helpottaisi pussin käyttöä vain peittona. Ja vasta tätä kirjoittaessani sain selville, että pussista olisi myös pitkän vetoketjun versio, hmpfh. No, ei sitä olisi saanut tuohon aikatauluun kuitenkaan mistään.

Sateella ajaminen

Olen aina vihannut vesisateella ajamista. Tai en tiedä onko vihaaminen turhan vahva sana, mutta sanoisin ainakin että hyvin vahvasti en pitänyt siitä. Vuosikausia olin yrittänyt vaihtelevalla intensiteetillä speksata itselleni hyviä sadehousuja, ja jonkinlaisen sadekuoritakin olinkin jo ostanut ja sen avulla suhteellisen kunnialla eeppisen märästä ja kylmästä Kaldoaivi Ultra Trail -maastopyörätapahtumasta läpi selvinnyt. Mutta tätä tuumin edelleen ehkäpä suurimmaksi esteeksi tuon vitsin realisoitumiselle. Viime vuonna oli reissukertomusten ja -päivitysten perusteella satanut ihan järkyttävän paljon liikaa, ja se oli ollut ymmärrettävästi monelle osallistujalle vaikeaa.

Mutta ne sadehousut. Mistään ei löydy hyviä. Asiaa ei varsinaisesti auta se että miulla on muutenkin kummallisen muotoiseen kroppaani nähden varsin lyhyet persjalat. Paria viikkoa ennen Ruskaa kaverini kuitenkin bongasi Canyonin julkaisseen uusia Adventure-sarjansa kamppeita, ja sieltähän löytyi uudet housut (ja jopa takapuolesta vahvistetut) ja takkikin valikoimista. Kooista en taas ollut yhtään varma. Tilasin sitten kolmet eri koon housut ja kaksi eri koon takkia, ajatellen että ensisijaisesti myyn ylijäämäiset jollekulle (kun näyttivät myyvän pikavauhtia loppuun) tai palautan takaisin. (toim. huom. vain yhdet housut piti palauttaa, lopuille kamppeille löytyi helpohkosti uusi omistaja).

L-koon housut olisivat olleet pituuden puolesta hyvät. Mutta eihän miun perse eikä reidet niihin mahtuneet. XL se sitten oli. Turhan pitkät lahkeet. No, kuitenkin sen verran tiukat ettei haittaa, ei mene ketjun ja eturattaan väliin. Kummalliset sadehousut kyllä. Yleensä noissa kuorihousuissa on todella pitkät vetoketjut lahkeissa, jotta ne voi helposti vetää jalkaan kenkien yli. Näissä oli vain hieman yli nilkan. Juuri ja juuri sain 42-koon Shimanon "talvi"kenkäni mahtumaan niistä. Vyötärön kiristys jätti myös toivomisen varaa, ja housut valuivat jonkin verran ajaessa (toim. huom. olivat kyllä muuten erinomaiset, kuten takkikin).

No nyt oli sitten sadekamppeetkin. En vieläkään ollut ilmoittautunut. Ehkä odotin jotain sellaista tekosyytä, mikä pakottaisi miut hammasta purren harmistuneena jättämään ilmoittautumisen johonkin toiseen vuoteen. Ei sellaista kuitenkaan tullut, ja 28.8. oli viimein deadline ilmoittautumiselle. Siihen pitikin tehdä jo jonkin verran taustatyötä, jotta järjestäjä näki että hommaan on valmistauduttu huolella. 

28. elokuuta se sitten viimein tapahtui, vitsi muuttui todeksi. Sinne meni ilmoittautuminen. En tiedä helpottiko se, vai ahdistiko entistä enemmän 😅

Reitti ja sen suunnittelu

Olen aina rakastanut karttoja. Ihan pienestä penskasta asti. Joskus pienenä suunnittelin ja piirsin omien mielikuvitusmaailmojeni hyvinkin yksityiskohtaisia karttoja yhteenteipatuille A3-papereille. Suurimmassa oli 33 kpl A3-koon arkkeja. Kartat olivat täynnä yksityiskohtia, kuten korkeuskäyrät, laskettelurinteiden hissit, vedenpinnan korkeudet, jokien virtaussuunnat, lyijykynällä piirretyt tieverkot (jotta niitä pystyi päivittämään kaupunkien kasvaessa, juu nou vanhat tiet ja uudet tiet, ohitustiet sun muut). Jälkikäteen ajateltuna ihmettelen, että miulla kesti 22-vuotiaaksi tajuta että voisin opiskellakin tähän liittyvää alaa, eikä miun olisi pakko seurata IT-buumia, niinkuin kaikkien muidenkin. Lähdin sitten opiskelemaan liikennesuunnittelua Tampereen teknilliseen yliopistoon, Oulun yliopistossa otettujen tietotekniikka-alan harha-askeleiden jälkeen.

Reitti. Ruskassa tosiaan reitti on pääosin vapaavalintainen, mutta lähtöpiste, maalipiste ja matkan varrella olevat control pointit yms ovat pakollisia. Joskus tarjolla on myös parkoureja, lyhyitä(?) reittiosuuksia, jotka on ajettava juuri tiettyä reittiä pitkin. Ruskan reitillä on joka vuosi oma teemansa, ja vuonna 2022 Ruska oli varsin vesiputousteemainen.

Lähtö tapahtuisi perjantaina 9.9. klo 19.50 auringon laskiessa Imatrankoskelta. Maalissa Kilpisjärven Tsahkalputouksella piti olla lauantain ja sunnuntain välisenä keskiyönä 17.9. klo 24.00. Aikaa oli siis käytettävissä yhteensä 8 päivää, 4 tuntia ja 10 minuuttia. Kuulostaako helpolta? Ai ei? No ei se noin helppoa olekaan. Aluksi tarjolla oli kaksi vaihtoehtoista parkouria hajauttamaan porukkaa eri reiteille. Ensimmäinen pakkopiste sijaitsi Ilomantsin koillispuolella, Katajapuron putouksella. Seuraavaksi piti löytää tiensä Puolangan Hepokönkäälle. Sitten taas kahden vaihtoehtoisen parkourin kautta Oulangan kansallispuistoon Jyrävälle, sitten Sallan Naruskan pohjoispuolella keskellä ei mitään sijaitsevalle Kullaojan putoukselle. Seuraava paikka olisi Kalmankaltio, sitten pieni silta hyvin Karkialla Gargiaveienillä Norjassa lähellä Altaa, sitten Haltille vievän polun pieni kyltti ylhäällä karulla vuoristoylängöllä Guolasjavrillla Norjassa, upea Gorsabrua siinä vieressä hieman alempana, ja lopuksi sitten vielä piti kavuta sinne Kilpisjärvelle.

Paljonko tuosta tulee matkaa? No äkkiä naputeltuna Googlet, Ridewithgps:t sun muut reittiohjelmat antoivat matkaa sinne 2100-2200 kilometrin hujakoille. Täsmällisellä tasajaolla tämä tekisi vaadittavaksi ajomääräksi 256,92 - 269,16 km per 24 tunnin vuorokausi. Onhan siinä jo ajamista. Lisäksi aika moni noista reitin pakkopisteistä sijaitsi paikoissa, joissa ajaminen oli joko a) hidasta b) kiellettyä tai c) mahdotonta (toim. huom. tai jopa d) hauskaa 😌).

Ruskassa ei ole ulkopuolista huoltoa. Tai ei vain ei ole, vaan kaikki sellainen on ehdottomasti kielletty. Ulkopuolista apua ei saa olla. Toki kaikki matkan varrella sijaitsevat kaikille saatavilla olevat julkiset palvelut ovat sallittuja, eli kaupassa saa käydä, ravintoloissa syödä, hotelleissa ja laavuilla sun muilla yöpyä, kunhan ne ovat kaikille avoimia maksullisia tai maksuttomia palveluja.

Ruskassa pitää myös ajaa yksin. Peesata ei saa, ja jos satut näkemään toisen osallistujan reitillä, silloinkaan ei saa ajaa toisen peesissä, vaan vieressä ja maksimissaan sen 5-10 minuuttia. Sitten on jo pakko jättää väliä vähintään niin paljon, ettei toisesta saa minkäänlaista henkistäkään apua tai tukea. Eri asia sitten, jos ilmoittautuu parina, mutta silloin molempien pitää päästä maaliin, tai molemmat hylätään. Parina ajaessa kaikki tauot ja ongelmat myös helposti kaksinkertaistuvat. Tai yli. Tänäkään vuonna kukaan ei ajanut parina.

Se, että reitti kulkisi Kaakkois-Suomesta itärajan tuntumassa pohjoiseen, sopi minulle mainiosti, ja oli eräs niistä syistä miksi Ruskaan osallistuminen kiinnosti jopa muutoinkin(?) kuin vitsin tasolla. Noilla alueilla olin ajanut hyvin vähän, jos ollenkaan, eli saisin sieltä paljon uusia Wandrer.earth -kilometrejä ja Veloviewer.com:in ruutuja. Noita voisi luonnehtia ehkäpä GPS-peleinä, joissa ensimmäisessä kerätään uniikkeja ajettuja kilometrejä, ja toisessa koko maailma on jaettu ruutuihin, joita kerätään käymällä niissä. Oman elämän maailmanvalloituspelejä siis, tavallaan 😅 Mutta joka tapauksessa mainioita lisätekosyitä uusiin ja kummallisiin paikkoihin menemiselle, ja siten tämä sopi juuri miun kaltaiselleni kummalliselle tyypille aivan kuin nenä otsaan.

Tein reitistä hyvissä ajoin eri variaatioita eri reiteillä ja eri parkour-vaihtoehdoilla. Päädyin aika pian valitsemaan molemmissa vaihtoehdoissa sen läntisemmän reitin, lähinnä vain sen takia että ne vaikuttivat aavistuksen lyhyemmiltä. Pohjoisemmassa valintatilanteessa pidin kuitenkin itäisemmänkin vaihtoehdon mukana, sillä se veisi kulkijansa Kuusamon kautta, ja Kuusamo olisi yksi harvoja hieman suurempia kuntakeskuksia matkan varrella, eikä sitä ikinä tiedä millaisia palveluita tai vermeitä esim. mahdollisesti hajonneiden tilalle sieltä olisi voinut joutua etsimään.

Iteroin reittiä pitkään ja hartaudella. Kävin sitä läpi niin tarkasti kuin vain suinkin jaksoin. Niin korkeuskäyrien, ajoalustan kuin ilmakuvienkin kanssa. Latasin sen testiksi kahteen kännykkään ja gepsiin, ja tutkin läpi kännykälläkin ladaten itselleni samalla offline-kartat sekä Suomen että Norjan puolelta sieltä mistä reitti kulki, ja sieltä mistä reitti voisi eri hätä- ja poikkeustilanteidenkin vuoksi yllättäenkin kulkea. Iteroin reittiä lisää. Lopulta reitiksi muotoutui noin 2072 - 2079 kilometriä pitkä (ja aika kivannäköinen) reitti.

Reitin lisäksi tallensin kännykkään reitin varrelta kaikki löytämäni kaupat päiväkohtaisine aukioloaikoineen. Niin ikään tutkin ja etsin kaikki vähänkin reitin varrella olevat laavut, kodat, tuvat ja katokset ja tallensin nekin. Talletettuja pisteitä kertyi reitin varrelle 142 kappaletta, ja kopioin ne myös toiseen kännykkään ja tietenkin tangossa olevaan GPS-laitteeseen. Gepsinä toimi Garmin GPSMap 66sr, jossa akun pitäisi kestää 36 tuntia putkeen, ja käytännössäkin sillä pääsee yli 30 tunnin kestoon tarkimmallakin tallennustiheydellä. Ja tokihan sitä voi ladata ajaessa.

Kotiläksyt

Tiesin, että kotiläksyt tulisi tehdä huolella. Luin läpi tarkasti kaikki Ruska-raportit mitkä vain löysin. Tankkasin läpi kaikki löytämäni varustelistat, olivat ne sitten Ruskaa varten tehty, tai jotain muuta yhtä tyhmää. Katsoin läpi Mikko Vullin vlogit YouTubesta. Tein oman varustelistani. Yritin oppia muiden raporteista, niin kesken jääneistä ajoista kuin maaliin päässeistäkin. Tapahtuman järjestäjä Mikko Mäkipää totesikin jossain vaiheessa jotain sen suuntaista, että myös omista virheistään voi oppia, mutta fiksu oppii muiden virheistä.

Pakkasin pyörän. Hyvissä ajoin, jo monen monta päivää ennen lähtöä. Luetutin varustelistan läpi kavereilla ja pyysin kommentteja. Lähes kaikki ihmettelivät, miksen ota keitintä sun muita ruoanlaittovälineitä mukaan. En ajatellut enkä edelleenkään ajattele tarvitsevani. En juo kahvia, ja teetäkin vain ehkä kirveellä pakotettuna. Selviän hyvin ilman lämmintä ruokaa useita päiviä, ja onhan matkan varrella sentään joitain ravintoloita. Tulitikut, sytytyspalat ja Leathermanin otin toki mukaan.

Testipakattu pyörä lähes kaikilla varusteilla, vaatteilla sun muilla kamoilla ilman vettä ja vähäisellä ruokamäärällä sai vaa'an näyttämään lukemaa 17,5 kg. Aika kevyt siis vielä. Tuohon tuli sittemmin vielä hieman lisää, kun viime hetken paniikissa ennen lähtöä lisäsin kuormaan toiset bibsit ja hieman lisää muuta pientä.

Pyörän ja varusteiden testailua

Kävin myös ajamassa pyörällä kaikkien varusteiden kanssa jokusen kerran. Ajoin myös pimeällä, testaillen valoja, lataushommia ja tietenkin myös teltan pystyttämistä pimeällä. Viimeistään siinä vaiheessa tajusin että otsalamppu on tuon pyörän dynamovalon lisäksi aivan välttämätön. Sain sen viritettyä pyörän tankokiinnikkeellä myös kypärään kiinni, jolloin sama valo toimisi myös vara-ajovalona tangossa jos dynamovalo jostain syystä sanoisi sopimuksensa irti. En kuitenkaan testannut mitään pidempiä reissuja, enkä varsinaista oikeaa yöpymistä kamppeilla. En siis ollut mm. nukkunut uudessa makuupussissani kertaakaan ennen matkaan lähtöä.

En stressannut kuitenkaan siitäkään juuri yhtään. Enhän minä nyt ollut vieläkään oikeasti lähdössä ajamaan tätä läpi. Tämähän oli vain vitsi. Ja vaikka vitsi nyt kovasti näytti muuttuvan todeksi, niin eihän minun olisi mikään pakko ajaa tätä läpi. Jos tämä olisi vielä enemmän perseestä kuin kuvittelin sen olevan, niin voisin aivan hyvin jättää leikin kesken. Ei miun tarvitse rääkätä itseäni. Kuten joku oli raporttiinsa kirjoittanut, paras keino oppia asioita Ruskaa varten on lähteä yrittämään Ruskaa. Pääsi läpi tai ei, kunhan on ainakin yrittänyt. Siinä oppii enemmän kuin mistään reissukertomuksesta. Aika harva ilmeisesti pääsee edes ensimmäisellä kerralla Ruskaa läpi. Ei siis mitään paineita. Ja vaikka tämä tässä kuulostaakin kenties hieman itsepetokselliselta vakuuttelulta, ei se sitä ollut. Olin aivan 100% oikeasti tuota mieltä, ja se oli minusta erittäin hyvä niin. Ajetaan sen verran kun hyvältä tai siedettävältä tuntuu. Kyllä sieltä aina pääsee jotenkin pois.

Jälkikäteen ajateltuna olen yhä sitä mieltä että onnistuin tekemään kotiläksyni ja valmistautumisen erinomaisesti. Olisin korkeintaan voinut testata yöpymistä uusilla kamppeilla perusteellisemmin ja ajella jotain useamman päivän reissuja, mutta en usko, että se olisi muuttanut itse Ruskan ajossani sitten yhtään mitään. Etenkin tuo ylläkirjoitettu itsevakuuttelu ja asenne siitä, että ei ole mikään pakko tehdä mitään, toimi todella hyvin.

Jatkuu osassa 2.