Ruska 2022, osa 5 - Posiolta

Heräilin herätyskelloon kello liian aikaisin ja ponkaisin ylös sängystä. Taino en oikeastaan ponkaissut, enkä edes ylös.

 

Oli aivan järkyttävän vaikeaa päästä ylös ja saada jalat kantamaan. Epätoivoisen ja -uskoisen naurun säestämänä ihmettelin, että mitä helvettiä nyt taas. Näilläkö muka pitäisi polkea? Olisi varmasti ollut melkoinen näky kun yritin taituroida sängyn luota vessaan aamutoimille. Olin jo edellisenä päivänä oppinut, ettei vasemman jalan etureittä oikein uskalla venytellä, sillä polvi ottaa siitä ihteensä, mokoma. Piti tyytyä epämääräisiin hierontayri- ja viritelmiin niin illalla kuin varovasti aamullakin.

Polvi ei ollut mitenkään täysin kunnossa, mutta ei se pahemmin juilinutkaan. Ehkä sitä ei vaan muiden jumien alta huomannut. Mutta pershiertymät alkoivat nostaa uhkaavasti ääntään kovemmiksi.

Edellisen (toisen) päivän saldoksihan tuli lopulta 300.29 kilometriä ja ensimmäisenä päivänä 539,31 km, josta ennen starttia Imatralla pööpöilyä noin 21 km. Nyt oli siis kasassa varsinaista Ruskaa noin 818 km / ~2100 km.

Olin katsellut sadetutkasta alunperin jo yöllä nukkumaan mennessäni, että pieni sadekuuro pyyhkäisisi juuri näinä heräilyn aikoina Posion ylitse, ja ajoitin sopivasti herätyksen hotelliaamupalan siihen. Niin ikään tarvitsin Bepanthen-täydennystä apteekista, ja sekin aukeaisi vasta yhdeksältä. Yritin siis kaikessa rauhassa mutustella naamaan hotelliaamupalaa, mutta kovin paljoa ei vieläkään ruokahalu suostunut sallimaan minua suuhuni sapuskaa tunkemaan.

Tasan kello 09:03 olin pihalla ja käynnistin gepsin. Asfaltti oli märkää, mutta taivas sininen ja kaunis. Polkaisin Posion keskustaan apteekkiin täydennysostoksille, ja jonotin siellä turhauttavan pitkän hetken minua huomattavasti kiirettömämpien asiakkaiden takana. Sain täydennettyä voidevarastojani ja säntäsin matkaan kohti Oulangan kansallispuistoa ja seuraavaa pakkopistettä, Jyrävää ja Siilastupaa. Eväitä oli sen verran jäljellä, ettei Posiolla tarvinnut edes käydä kaupassa. Ehtisin kuitenkin helposti sekä Käylän Kuuluisaan Saleen että myös Sallan huikeiden kaupallisten palvelujen pariin, ainakin mikäli kaikki menisi ns. putkeen.

 

Ilmoittautumislomakkeen eräs kohta sisälsi tehtävän, jossa oletettiin osallistujan saapuvan Käylän Salelle klo 18:00 eli juuri sen sulkeuduttua. Tehtävässä piti laskea & arvioida & kertoa, mikä olisi seuraava avoinna oleva kauppa, mikäli osallistuja etenee tasaisella 20 km/h nopeudella. Minun reitilläni se olisi ollut Sodankylässä noin 310 kilometrin päässä. Jos tämä kuulostaa pitkältä kaupattomalta etapilta, niin se on. Mutta oikeastihan tuossa ei olisi ehtinyt edes Saleen, joten olisi pitänyt käydä kaupassa jo nyt Posiolla, jolloin koko aukiolematon-kaupaton osuus olisi aika tarkkaan 400 kilometriä. No, tämä ei nyt koskenut minua. Mutta tällaiset tulee pitää aina ajaessa mielessä, ja suunnitella myös yöpymisensä siten, ettei vahingossa joudu tilanteeseen jossa ruokaa ei saakaan.

Ajelin kantatietä 81 kohti Kuusamoa. 11 kilometrin jälkeen puhkesin ihan spontaanisti hallitsemattomaan itkuun. En tiedä. Ei ollut varsinaisesti surullinen fiilis. Ehkä tunnekuohut ja tunteiden vuoristoradat saivat vallan, etenkin kun eilinen päivä ja sitä edeltävä ilta olivat olleet osin niin käsittämättömän vaikeita ja epätoivoisia kipujen vuoksi. Annoin tulla. Aurinko alkoi paistaa ja tiessä näkyi jo kuiviakin spotteja. Itkukohtaus meni. Mutta pian tuli toinen, ja kolmaskin. Antaa tulla vain 😭❤️

Olin päässyt jo kantatieltä pienemmälle tielle, Kitkajärven luoteisrantaa myötäilevälle Patoniementielle, ja pian minua kutsuikin Kuusamo. Patoniementie on kiva, vaihteleva pikku asfalttitie. Jostain syystä en kuitenkaan ollut ennen polkenut sitä kokonaan läpi 🤔

Kuusamo

Patoniementie

..enkä polkenut nytkään. Löysin näet miellyttävän epämääräisen oikotievaihtoehdon. Ei sitä kyllä kaikki olisi ehkä kokonaan tieksi sanoneet, mutta siitä mielenkiintoisimmasta pätkästä en valitettavasti saanut kuvia. Tämä pätkä oikaisi horisontaalisesti joitain satoja metrejä, mutta vertikaalisesti ja ajankäytöllisesti siinä otti varmasti takkiin. Mutta minä tykkäsin, ja minähän en muilta kysy.

Miellyttäviä luonnonmaisemia epämääräisen oikopätkän varrelta

Lapin läpi tulikin siis ajettua melkoisen pikaisesti, ja nyt oltiin jälleen Pohjois-Pohjanmaalla. Tuon miellyttävän ylämäkikivikkokyrvikkösoratie-etapin jälkeen pääsin vanhalle historialliselle viitostielle, nykyisin nimeltään Alakitkantie. Paperilla ja valokuvissakin oikein mukavan näköinen leveähkö ja kivan kiemurteleva soratie. Entä todellisuudessa?

Voi vittu. Aivan järkyttävä kokemus. Jypyttää pyllyyn ja käsille ja helevetti sieluun saakka. Oulun Konetyö pyörtyisi jos kävisi täällä. En ole ikinä ollut yhtä tyytyväinen päästessäni lopulta soratieltä vilkkaasti liikennöidylle asfaltoidulle valtatielle.

Sivuhuomiona, Apu-lehti seurasi tänä vuonna Ruska 2022 -tapahtuman etenemistä. Ja jostain syystä ainoa(?) twiittini koko tapahtumasta, jonka he jakoivat eteenpäin, oli tuo avautumiseni Ylikitkantiestä 🙈😅

Valtakunnallista journalismia

Alakitkantiellä oli kuitenkin pienenä positiivisena puolena nättejä maisemia, vanha lossipaikka nykyisen sillan vieressä, ja tämä suloinen kirittäjä mukana kannustamassa yllättävänkin pitkän matkan ajan 🐶🥰

Kirittäjäkoiruus 🥰

Valtatiellä 5 oli tosiaan liikennettä ns. perkeleesti, mutta sitä ei tarvinnut kestää kuin tasan 1,00 kilometriä, minkä jälkeen pääsin kääntymään mukavaa pientä oikopolkua (joka tämäkin oli vanha maantien pohja, tällä kertaa kohti Sallaa) kohti Juumaa (eng. Yeah-land). Sinne oli kiva poljeskella.

Kohti Juumaa tuota opasteen takana näkyvää pientä oikopolkua pitkin

Juuman tien varrella mainostettiin ilmaisia kuvauspalveluita

Asfaltilta käännyttiin oikealle ja sitten vasemmalle varsin karkeapintaisia sorateitä pitkin. Edessä oli Oulangan kansallispuisto ja suuntaansa reilun kilometrin kävelyetappi. Kansallispuiston poluilla kun ei muutamia poikkeuksia lukuunottamatta saa pyöräillä. Polvi ei oikein tykännyt kävelystä, ja kieltämättä turhautti kävellä kivaksi flow-baanaksi sorastettua Pientä Karhunkierrosta, mutta minkäs teet. Ei tänne asti ole tultu sääntöjä rikkomaan 😅

Ennen puiston rajalle saapumista kävin kuitenkin koukkaamassa pienen pätkän Karhunkierrosta puiston ulkopuolella, tässä kun kerran sai vielä ajaa pyörällä. Oli kivaa. ☺️

Tällaista valtatietä sitä sitten talutettiin, kun ei kerran saanut ajaa.

Mutta olihan siellä komiata. Ja juuri ennen pakkopistettä melkoinen porraslasku alas. Hetken aikaa piti jo tuumia että miten ihmeessä tästä päästään täyteen pakatun pyörän kanssa alas (tai vähän myöhemmin takaisin ylös).

Miellyttävä lasku, etenkin polville

Polvi ei tosiaan tykännyt tuosta urheilusta yhtään. Pääsin kuitenkin alas, mutta aikaa siinä tuhrautui melkoisesti. Eipä siinä, samahan se on kaikille. Tuskin siitä kovin moni minua olennaisesti nopeammin hilpaisi. Ja olin toki tässä vaiheessa autuaan tietämätön siitä, kuinka helpot nämä portaat lopulta olivatkaan verrattuna seuraaviin erämaaportaisiin tuolla jossain paljon kauempana 😅

Jyrävän (tuolla kuvassa kaukana taustalla) saavutin lopulta klo 12.38. Porisin siinä hetken aikaa muiden jalan liikkuvien vaeltajien kera. Heillä ei kuitenkaan ollut mukanaan pyörää. Mutta aikansa kaikelle, piti hipsiä raahautua takaisin ylös ja jatkaa matkaa 🙈

Takaisin ylös

Paluumatkalla etenin about samaa vauhtia erään pyörättömän vaeltajan kanssa, ja porisimme siinä niitä näitä, välillä ihastellen maisemia. "Vaikka eiväthän nuo kameran läpi enää miltään näytä", niin olihan siellä silti ihan hienoa.

Pian kansallispuiston ulkopuolelle päästyäni Jyrävää lähestyikin seuraava tyhmäpyöräilijä.

..ja heti perään asfaltille päästyäni muuan Mikko, joka puolestaan taas vaihteeksi ikuisti miut tien päällä:

Juumantieltä kohti Sallaa olin skoutannut jälleen ehkä(?) omaperäisen oikoreitin vielä pienempiä sorateitä pitkin. Mäkinen, mutta mukava reitti. Sain ihailla perinteisiä koillismaalaisia maalaismaisemia. Oletteko muuten koskaan panneet merkille, että etenkin Kuusamossa tuntuu olevan (vieläkin jäljellä) todella paljon tuollaisia keltaisia vanhoja puunavettoja? Mistä lie tuo keltaisen värin suosio? Liekö paikallisen osuuskaupan ostaja tehnyt aikoinaan mielestään hyvän diilin ja ostanut kerralla ns. reilusti varastoon 😄

Tie pieneni vielä hieman, ja pian uhkailtiin puomeilla. Näissä läpikulkun estoa epätoivoisesti yrittävissä merkeissä (Esim. Läpikulku kielletty) on yleensä aina se hyvä puoli, että niistä tietää tästä pääsevän lävitse, miksi sitä muuten tarvitsisi yrittää kieltää 🤗 Tämäkin puomi oli itse asiassa auki, joten siinä ei tarvinnut edes hidastaa. Tuolla taisi olla jonkin sortin malminetsintä- ja/tai kaivosvaraushommat meneillään. Jokin lötköputkikin siellä pulputti tien vieressä.

Miellyttävä soratie päättyi pian, ja pääsin jouduin jälleen asfaltille. Mutta mitäs ihmettä, liikennevalot! Nämä taisivat olla koko tähänastisen Ruskan toiset liikennevalot. Ensimmäiset ja tähän asti ainoat löytyivät Imatralta lähes heti lähdön jälkeen. Täällä syynä oli asfalttityömaa.

Näihinkään valoihin ei onneksi tarvinnut pysähtyä, ja pääsin pian kurvaamaan Käylän Salen pihaan. Tuo legendaarinen paikka, jonka pihan paperinkeräyslaatikoissakin on kuulemma jonakin vilpoisena syksyisenä yönä joku nukkunut, kun siellä kuitenkin pääsee lämpimään paperien sekaan 🤗 En itse tarvinnut unta tähän hätään, joten tyydyin vain pieneen tuplaberliininmunkkievästaukoon.

Slurps

Kävin täydentämässä juomavarastot ja kyselin kaupan henkilökunnalta että olisiko vessaa. Kuulemma koko kylällä ei ole minkäänlaista yleisövessaa lähimaillakaan.

Jos jotain olen oppinut seikkailujeni varrella, niin sen että paikallisten paikallisinformaatioon ei koskaan voi, saati kannata luottaa. Parin sadan metrin päästä löysin pettämättömällä paikallisvaistollani kaksi upeaa bajamajaa, joissa oli vielä paperiakin.

Joskus vuosia aiemmin jollain seikkailureissulla - mahtoi olla kadonneen ja unohdetun UKK-reitin etsintää jossain päin - ajelin pitkin jotain kärrytietä silmä kovana yrittäen bongata pian kärrytieltä etuviistoon vasemmalle erkanevaa unohtunutta ja umpeenkasvanutta polkua. Siellä pitäisi olla jokin isompi oja ja silta sen ylitse. Unohdettujen reittien sillat eivät kovin usein ole hirveän häävejä, mutta usein sitäkin mielenkiintoisempia. Juuri ennen risteysoletettua vastaan möngerteli vanha Hiace. Ratissaan joku paikallinen isäntä. Kysäisin häneltä, onko tuosta sillasta havaintoa. Ukko tuumasi hetken ja sanoi että ei siellä mitään siltaa ole, ei ole koskaan ollutkaan. Selevä, ajattelin, ja parinkymmenen metrin päästä käännyin vielä ihan suhteellisen ajokelpoiselle polulle. 60 metrin jälkeen edessäni oli silta. Ei mikään pränikkä, mutta täysin kulkukelpoinen. Liekö oli ukko koskaan siellä käynytkään, olihan tuo kuitenkin linnuntietä ainakin 40 metrin päässä tieltä.

Kannattaako paikallisilta siis edes kysyä? Ei välttämättä. Jos paikallinen sanoo että ei, niin pitää kuitenkin mennä ja tarkistaa. Jos paikallinen sanoo että kyllä, niin pitää kuitenkin mennä ja tarkistaa. Lopputulema on siis sama, oli paikallisia ja kysyi heiltä, tai ei 🤷🏻‍♂️

Perusteellisen paikallistyhjennyksen jälkeen jatkoin jälleen matkaa pohjoiseen, kohti Sallaa ja takaisin Lappiin. Lapin rajalla pari muutakin polkupyörin ja sorkin varustautunutta olentoa laati sotasuunnitelmiaan tulevien tuntien varalle.

Salla lähestyi, ja oli vielä valoisaakin. Ehtisin hyvin syömään, käymään kaupassa ja polkemaan pidemmälle kohti Naruskaa. Sadetutkasta kuitenkin katselin, että ensimmäiset päälle tulevat oikeat sateet taitavat iskeä pian. Ja niinhän ne tulivat, kolmisen kilometriä ennen Sallaa. Sitkuttelin vielä hieman ilman sadekamppeita, mutta pakko se oli lopulta pysähtyä ja pistää sadetakki päälle viimeisen parin kilometrin matkalle, ennen kuin pysähdyin Ravintola-Pizzeria Akkavaaran eteen tankkaamaan itseäni, vesipulloja ja akkuja. Polvikin vihoitteli taas hieman.

Akkavaaran huikeita maisemia

Tämän päivän evääksi valikoitui rullakebab. Siinä tilausta (aika pitkäänkin) odotellessani kävin taas huoltamassa itseäni ja pyörää, täyttelin juomapulloja ja latailin kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Tiesin, että seuraavaksi edessä olisi pitkä etappi ilman mitään palveluita. Seuraavaan auki olevaan kauppaan / kioskiin / huoltamolle olisi noin 240 kilometriä matkaa, ja sinne pitäisi ajaa yön yli. Tai yöpyä jossain Naruskan erämaiden siimeksessä. Tuumin, että mitä tässä hommaisi evääksi, notta selviäisi varmasti. Sapuska ei saa loppua kesken. Vettä saisi kyllä erämaasta ja olihan miulla vesifiltterikin mukana. Tilasin sitten mukaani toisen rullakebabin, ja pyysin pakkaamaan sen todella huolella, ja käärin sen vielä tuplamuovipussiin, sillä ei sitä kebsua muuallekaan saanut mahtumaan kuin reppuun. Eikä ajatus kebabkastikkeiden valumisesta repun pohjalle ja sieltä läpi perseelle ja penkille oikein houkutellut.

Kebabörvellyksen ja -reppuuntunkemisurheilusuorituksen jälkeen pomppasin toiselle puolelle tietä ja ostin kaupasta pari viineriä, patukoita ja vaniljakastiketta, niin paljon, ettei meinannut enää mukaan mahtua. Jälkikäteen ajateltuna takataskuissa olisi vielä ollut kyllä tilaa.

Mars kohti itärajaa. Sadekuuro oli ehtinyt mennä kebabseikkailujen aikana ohitse, mutta sadetutkan mukaan seuraava oli tulossa pian.

Seurasin sadetutkaa tiivisti. Kuuro oli pitkä, kapea ja kovin intensiivisen näköinen, ja se vaikuttaisi menevän vinottain tien yli aivan pian. Heti kun ensimmäiset pisarat tulivat maahan, etsin sopivan pysähdyspaikan ja vedin sadekamppeet päälle. Noin 20 metriä tämän jälkeen sadetta tulikin sitten ihan maahan asti. Sadetutkakuva piti paikkansa, ja kuuro oli pian ohitse. Tai minä olin päässyt sen ohitse, kummin nyt haluaakaan ajatella. Onneksi emme kulkeneet aivan samaan suuntaan.

Lyhyt rankkasajekuuro takana ja taas mennään aivan takki auki

Hieman ennen Venäjän rajaa piti kääntyä vasemmalle pohjoiseen. Samalla hoksasin, että tässähän tulee tasalukuja täyteen. Tonni Ruskaa täynnä! Tajusin myös, etten ollut tosiaa koskaan ajanut tonnia läheskään näin nopeasti täyteen 😳 Aijettä. Tässähän jo puoliväli lähestyy. Mutta vaarallisia ajatuksia tuollaiset. Ei ruveta vielä optimistihommiin, vastahan tässä Puolangalta päästiin pois 😅

Viimeisiä hetkiä asfaltilla hetkeen

Taivas selkeni, aurinko alkoi laskea ja usva nousta. Tästä tulisi kylmä yö. Käännyin soratielle Naruskaa kohti. Tie laski alas usvamereen ja lämpötila sen kun laski. Kurvasin tien reunaan johonkin metsäuralle, asettelin Otson puuta vasten ja vaihdoin päähän talvibuffin ja käteen paksummat lobsterit kosteiden ajohanskojen tilalle. Jostain joen varresta kuului koiran haukuntaa.

Usvaista

Lämpötila laski yhä ja maisemat pimenivät. Mutta olin jo Naruskassa, ja sehän olisi hyvin pian seuraavan leiman paikka. Naruskan retkeilymaja. Joka oli kuulemma täynnä, täältä ei kannattanut yöpaikkaa kysellä. Se oli kerrottu jo Ruskan osallistujainfossa. Kun kurvasin pihaan ja näin leimakassin, en ollut uskoa silmiäni. Kassin vieressä oli lappu, jossa luki TSEMPPIÄ KAIKILLE! Erityisesti Pekka Tahkolalle! Teponkentäntien väki.

Koputtelin oveen, olihan jo melko myöhäinen ilta, ja kyselin josko saisi täyttää vesipulloja. Tokihan se onnistui, ja sain samalla siinä jutustellessa paikan pitäjien ja Lapin Kansan toimittajankin kanssa tietää, että lapsuudenkodistani Teponkentäntieltä eräät naapurimme olivat paikan vakiasiakkaita, ja he olivat järjestäneet tsemppiviestin seinälle. Kyllä vaan lämmitti, valtavasti kiitoksia! 🥲🥰

Seuraava leima lappuun, klo 20:48

Kovin kauaa ei kestänyt pysähtyä, sillä lämpötila oli jo painumassa (ellei jo painunut) pakkasen puolelle, ja osa kamppeista oli vielä kovin kosteita. Piti siis jatkaa matkaa yön selkään. Samalla kun lähdin, kurvasi pihaan täysi bussilastillinen steinerkoululaisia, jotka olivat siis retkeilymajan itselleen varanneet.

 

Sodankylään oli vielä noin 200 kilometriä matkaa, ja tällä etapilla oli kovin vähän mitään suojaisia taukopaikkoja. Joitain keitto-/grillikatoksia oli, ja yhden tai pari laavuakin olin skoutannut valmiiksi. Ajattelin ajelevani eteenpäin fiiliksen mukaan, ja sitten tarvittaessa pysähtyväni jonnekin noista paikoista.

Oli pimeää ja usvaista, ja tie pieneni. Varpaita paleli, vaikka miulla olikin jalassa ns. talvikengät. Näistä joku kyselikin - koko reissun ainoina jalkineina miulla oli vanhat Shimanon MW81-kengät, jotka ovat hyvät ehkä tuonne nollan hujakoille, eli talvikenkinä sopivat lähinnä meikäläisten syksyyn tai Keski-Euroopan talveen. Ne ovat kuitenkin mukavat jalassa, eivät hiosta liikaa kuumallakaan, ja ovat yllättävän hyvät tunkata kävellä. Vilpoisessa yössä miun pitikin jo nousta pyörän selästä kävelemään varpaita lämpimämmiksi. Juoksemalla ne olisi saanut nopeammin lämpimiksi, mutta pelkäsin polven ärtyvän turhasta reippailusta ja iskuista liikaa, joten tyydyin reippaaseen kävelyyn, vaikka se tuntuikin turhauttavan hitaalta. Energiakin oli vähän vähissä, mutta patukanmutustelulla energiavajettakin sai aina siirrettyä vähän tuonnemmaksi.

Sivusilmällä huomasin kyltin Tuntsan Pubista. Olin kyllä kuullut tuosta legendaarisesta paikasta, mutten ikinä sen kummemmin tarkemmin tarkistanut että missä se oikeasti sijaitsee. Seuraavassa kyltissä Pubin kirjoitusasu taisi olla muuttunut bupiksi. En lähtenyt nytkään tarkistamaan paikkaa, vaan jatkoin pimeydessä taivaltamista kohti pienempiä ja pienempiä teitä, ja varsinaista pakkopistekohdetta, eli Kullaojan vesiputousta.

Käännyin pienemmälle tielle. Ensimmäinen opaste Kullaojan putoukselle. Tällä metsätiellä jouduin jälleen välillä kävelemään varpaita lämpimiksi, ja eteneminen oli välillä hieman hidasta. Sitten yhtäkkiä tien reunassa oli uudehko täysimittainen turistibussi parkissa keskellä ei mitään. Mitä ihmettä?

Kullaojalle johti pieni miellyttävä polku tieltä. Välillä polulla oli muutamia kiviäkin, mutta suurin osa siitä oli ihan ajettavissa ja aika kivaakin vaihtelua sorapintaisen metsäautotien jyystämiseen.

Miellyttävää flow-polkua yön pimeydessä

Kun Kullaojan putouksen kohinaa alkoi kuulua, muuttui maastokin vaikeammaksi ja jyrkemmäksi. Ohjeissa kerrottiin varsinaisen pisteen sijaitsevan alhaalla portaiden alapäässä. Portaatkin löytyivät. Mutta ne olivat jäässä. Aivan käsittämättömän järjettömän liukkaat. Hengenvaarallisen. Mietin jo että tähänkö se on taas pakko luovuttaa, tuonne en saa pyörääni mitenkään niin että pysyisin itse hengissä. Polveenkin sattui taas jo ns. tarpeeksi.

Siinä portailla ährätessäni erittäin saatanan varovasti pyörän kanssa onnistuin tiputtamaan takavalonkin portaiden alle kivikkoon, kun valo osui portaiden kaiteeseen. Onneksi en ollut sammuttanut valoa, ja pääsin lopulta pyörästä irti päästyäni polvikipujen säestämänä ryömimään portaiden alle lopulta saaden takavaloni takaisin. Tällä kertaa. Puuh.

Lopulta pääsin kuin pääsinkin pyörän ja takavalonkin kera alas perille klo 23:48. Helevetti sentään. En ole varmaan ikinä pelännyt niin paljon. Mutta saavutin paikan. Ja olihan se hieno.

Sitten pitäisi päästä täältä jotenkin pois. Se olisikin urakka.

Jatkuu osassa 6.

Ruska 2022, osa 4 - Puolangalta

Kannattaako Puolangalta lähteä? Kannattaako sinne jäädä? Vai kannattaako sinne saapua ensinkään? Sitä tuli murkinan mutustelun muassa mietiskeltyä. Päätin kuitenkin jatkaa matkaa.

Ravintolan jälkeen ajattelin käydä hakemassa Puolangan Shelliltä seuraavalle taipaleelle evääksi jokusen sämpylän. Edellisellä kerralla tässä pysähtyessäni täältä sai muistaakseni ihan kelpoisia sämpyläyksilöitä. Mutta mokoma oli tällä välin ottanut ja lopettanut. Ei kait se hyvejänny pittää kahaviota auki ennää. Mitäpä se.

Palasin sitten parisataa metriä takaisin päin (!) K-kaupalle, josta raidasin mukaani jotain mitä sieltä sattui saamaan. Edessä oli näet pitkä pitkä taival ilman minkäänlaisia energiatäydennysmahdollisuuksia. Ennen Posiolle saapumista matkalla olisi ehkä yksi kyläkauppa mutta sekään ei tainnut olla auki. Ja Posiolle oli kuitenkin vielä noin 180 kilometriä, ja sielläkin olisin joskus keskiyöllä, jolloin sielläkään ei tietenkään olisi yhtikäs mikään auki.

Tie 78 Puolangalta Pohjoiseen Pudasjärven perukoille rullasi ihan kohtuudella. Polvikivutkin taisivat jäädä Puolangalle, ainakin hetkeksi. Pian saavuttiinkin Otson kera tuon Oulun suurimman (ja ainoan?) naapurikaupungin puolelle:

Tien 78 varresta olin kartoittanut pari laavua ja myös lähdettä, jos sitä sattuisi vaikka vettä tarvitsemaan. Puolangalta aiemmin saatujen suolaisten kokemuksien perusteella aina sieltä pois päin polkiessa pukkasi kovasti janottamaan. Miulla oli kaksi 0.95 litran putelia runkolaukussa, ja hieman lisää bönthöpussissa ohjaus-tangossa 🕺🏻.

Jaurakkajärven ja Jaurakkavaaran upeat maisemat liukuivat ohitse. Täältä tuli mieleen muistoja, kun pari vuotta aiemmin kävin kolmen päivän läskipyöräminiseikkailulla (linkin takana 109 kuvaa pelkästään tuolta kakkospäivältä) toukokuussa rämpimässä tuonkin vaaramaisemissa kulkevan upean luontopolun lävitse. Kyseisen luontopolun varrella on muuten erämaasaunakin, käykäähän tsekkaamassa joskus!

Noin 60 kilometrin ajan sain nauttia tuosta tiestä 78. Jotenkin olin pitänyt sitäkin tietä etukäteen tylsempänä kuin se ehkä loppujen lopuksi olikaan polkea. Muuta liikennettä oli varsin vähän, tuuli oli suotuisa ja sää hyvä. Maisemiakin oli ihan kohtuudella. Ja poroja. Ja upea lähes tuliterä kioski. Mikäs siinä polkiessa.

Kioski tien 78 varrella

Iijoen ylityksen jälkeen käännyin tiukasti oikealle ja ylämäkeen jokivartta seuraavalle soratielle. Se oli paljon lyhyempi ja ainakin minulle vielä paljon lyhyempi henkisesti, kuin vaihtoehtoinen valtatie 20. Olin jo ajanut tuostakin tiestä aiemmilla seikkailuillani suurimman osan, mutta sorateistä ei ikinä tiedä. Tie on voitu juuri lanata, siellä voi olla kelirikko, tai sinne on voitu ajaa valtavasti jotain uutta karmeaa karkeaa mursketta. Tämä Yli-Kurentie oli kuitenkin pääosin aivan hyvässä kunnossa, vaikka irtosoraa olikin. Pinnassa näkyi paikoin myös selvästi kapeamman renkaan jälki. Mahtoi liikenne olla sen verran vähäistä, että aikoja sitten tuosta kruisailleen Matin renkaanjälki näkyi yhä monin paikoin.

Irtosoraa ja Iijoki

Soratietä ajellessani tuumin seuraavaa yöpaikkaa. Olin skoutannut edempää pari kotavaihtoehtoa, mutta nyt viimein polvikipujen hellitettyä mielessä alkoi varovasti siintämään myös ihan hotelli Posiolla. Olin aiemminkin työreissuilla yöpynyt ilmeisesti vanhaan kyläkouluun remontoidussa Hotelli Lapin Sadussa, ja koitin soitella ajaessa sieltä itselleni huonetta. Eipä sieltä vastattu. Olikohan jo liian myöhä? Ei ollut kuitenkaan vielä edes pimeä.

Vartin päästä kuitenkin puhelin soi, ja hotellilta soitettiin takaisin! Yksi huone oli vielä vapaana, ja minähän varasin sen, vaikka matkaa olikin vielä noin 100 kilometriä ja tiesin että saapuminen menisi varmaankin keskiyön toiselle puolelle. Mutta olipahan taas tavoite mihin pyrkiä tälle iltaa.

Saavuin Kellotörmän lossin kohdille. Käykääpä joskus testaamassa vanha kunnon kapulalossi Iijoen yli. Toimii siis lihasvoimalla, ja sillä saa ylitse vaikka auton tai kaksikin kerralla. Mutta! 200 kilometriä täynnä tälle päivälle ja polvikin oli ihan semiok-fiiliksissä, jej! Hmm, tuostahan kääntyisi UKK-reitti pohjoiseen. Sehän menisi sopivasti seuraavien pakkopisteiden kautta tai ainakin hyvin läheltä, hmm.

No joku järki tähänkin vitsiin hommaan. Ja sitäpaitsi olin jo kulkenut tuonkin UKK-reitin pätkän aiemmin. Eihän sitä enää tarvitse. Se oli välillä ihan yllättävänkin hyväkuntoista ja kivaa polkua. Pudasjärven kaupunki kun on vielä ainakin toistaiseksi pääosin onnistunut pitämään UKK-reitin alueellaan kunnossa. Kansallispuiston alueella huoltovastuu kuuluukin sitten Metsähallitukselle. Kiitokset molemmille.

Olin aiemmin laskeskellut siinä tuota noin 35 kilometrin sorapätkää kruisaillessani, että valot pitäisi laittaa päälle jotakuinkin Jurmussa, ja juuri ennen Jurmua sainkin ihastella upeita auringonlaskun värien heijastumia taivaanrantaan kerääntyneissä pilvissä huikean hienon hakkuuaukean yllä.

Heijastumia huikean hienolla hakkuuaukealla

Jurmussa pysähdyin hetkeksi bussipysäkille pikaiselle evästauolle VT20:n varteen. Onneksi tuota valtatietä ei tarvinnut ajaa kuin reilu kilometri, ennen kuin pääsin kurvaamaan pimenevässä illassa Jurmuntien varteen jatkaen matkaani kohti pohjoista vielä hetken aikaa Iijokea seuraten. Tämä tie on muuten osa vanhaa Oulu-Kuusamo -valtatietä, ja tätäkin tietä on aikoinaan oikaistu alkuperäisestä. Tarkkasilmäinen kulkija voikin huomata vielä vanhanvanhantien linjauksen pätkiä Jurmuntien varrelta.

Jurmuntie rullasi soraosuuksien jälkeen erinomaisesti, ja vaikka tuo tie nousikin loivasti ylöspäin, oli sitä mukava kruisailla sen mutkitellessa niin vaaka- kuin pystytasossakin. Odotin kuitenkin jo pääseväni Oikotielle.

Oikotiellä

Sorapintainen Oikotie on nimensä mukaisesti Oikotie, ja silläkin on historiaa vanhana maantienä Posion suuntaan. Jurmusta tullessa se oikaisee aika tarkkaan kaksi kilometriä kestopäällysteiseen reittiin verrattuna.

Sitten kohti Posiota. Tie 863 (Taivalkoski-Posio) on ehkä yksi Suomen hienoimpia seututeitä, highlighteinään etenkin Hietajärven ja Livojärven upeat hiekkabiitsit ja kapeat kannakset. Olen ajanut sen autolla ihan liian monta kertaa työ- ja harrastushommien lomassa. Niin monta kertaa, että tuntui karmean tylsältä ajatukselta joutua ajamaan se nyt lähes kokonaan pyörällä. En ollut tosiaan ennen ajanut ihan kaikkia osuuksia siitä vielä kaksipyöräisellä. 

Matkanteko oli jo hyvin pimeää. Maisemia pystyi kuitenkin seuraamaan osin sen vuoksi, että olin kulkenut tuon tien jo niin monesti. Ehkä tuo pimeys teki myös sen, että matka eteni yllättävän joutuin. Autolla se on alkanut tuntua jo kuolettavan tylsältä, vaikka eihän se nyt niin pitkä pätkä ole. Lapin puolellekin jouduttiin jo.

Enhän minä tuota kirjoittaessani ajatellut, että täältähän poiketaan vielä Pohjois-Pohjanmaalle

Numeronörttinä huvitan itseäni usein sillä, että laskeskelen matkaan liittyviä lukuja ajaessa. Sillä saa hyvin ajan kulumaan, saa asetettua itselleen erilaisia tavoitteita ja voi sitten vaikka palkita itseään henkisesti tai pätkiksellisesti tavoitteiden saavuttamisesta. Nyt alkoi pahasti näyttää siltä, että tässähän oikeasti päästään Posiolle, mutta tämän päivän mittarilukema saattaisi jäädä ikävästi juuri ja juuri alle 300 kilometrin.

Osa tiestä 863 oli pakollista läntistä parkour-vaihtoehtoa, joka piti ajaa juuri sitä reittiä. Parkourin päätepisteestä oli hotellille matkaa enää noin 12 kilometriä, ja jotta saisin 300 kilometrin lukemat tiskiin, aloin mutkittelemaan tyhjällä tiellä keräten ylimääräisiä metrejä. Hieman ennen Posiota käännyin huvikseni vielä länteen kohti Ranuaa ja ajelin sieltä itselleni ylimääräisen kilometrin puuttuvaa tietä. Mutta tämäkään ei riittänyt. Kävin pienen mutkan Soudunsaarentiellä ja lopulta ajoin tarkoituksella hotellista ohi vajaan kilometrin verran, ennen kuin maltoin lopulta kääntyä takaisin ja päättää sen päivän urakan hotellin pihaan klo 23.51.

Hotellin pihassa ylimääräisten mutkien jälkeen

Toisen päivän saldoksi tuli lopulta tuo 300.29 kilometriä. Wandrerin saldo kasvoi 173.39 kilometrillä, ja ruutujen määrä 182:lla. Lisäksi sain viimein täyteen 25% Posion reiteistä. Tarkempi kruisailu jälleen Stravassa. Ensimmäisen päivän saldohan oli 539,31 km, josta ennen starttia Imatralla pööpöilyä noin 21 km. Nyt oli siis kasassa varsinaista Ruskaa noin 818 km / ~2100 km.

 

Fiilis oli yhtaikaa huikea, haikea ja vaikea. Ehkä kuitenkin eniten kahta ensimmäistä. En olisi todellakaan, en ikinä, aamulla Kuhmon ja Hyrynsalmen välillä hirveissä polvituskissani kärvistellessä, mitenkään uskonut että tänään pääsisin Posiolle asti, tai että ylipäätänsä pystyisin jatkamaan matkaa. Melkoista tunteiden vuoristorataa tämä.

Hotellin suihku. Ai että. Kylppärissä oli myös lämmin putkikuivausteline. Pesasin pikaisesti sukkia sun muita ja laitoin ne kuivumaan. Mussutin naamaan Puolangalta asti kantamani sämpylät ja yritin päästä mahdollisimman pian unille huoltotoimenpiteiden jälkeen. Pitkään siinä meni, varmaankin noin kaksi tuntia ennen kuin olin unilla. Vermeet laturiin, pikainen venyttely ja takapuolen huolto. Nestehukkakin oli melkoinen ja join aivan valtavasti, tiedostaen toki sen että joutuisin heräämään kesken unien vessakäyntejä varten. Mutta pitäähän sitä ihmisen juoda.

Nukahdin hyvin nopeasti Areenan äänikirjojen syleilyihin.

Jatkuu osassa viisi.

Ruska 2022, osa 3 - Imatralta

Lähtökäsky kajahti ja löysin itseni tosiaan koko porukan kärjestä, muiden jäädessä kauas taakse. Joitain valoja näkyi horisontissa. Pian kuitenkin porukka hajaantui jo eri reiteille, ja ajaessa katselin myös seurannasta sitä, mille reitille kukin lähti.

Pian pari alkureittivalintavaihtoehtoa yhtyivät, ja niin vain sieltä kurvasi kuitenkin pari tyyppiä edelleni. Jokin muu reitti oli siis kuitenkin aavistuksen nopeampi 😅 Kisaahan tässä ei ajeta, mutta kevyesti pyörittelemällä edellä menneet selät oli saatu äkkiä kiinni ja vähän aikaa siinä poristiin, kunnes sitten menin menojani. Pyörä kulki kivasti ja rennosti hyvin pienellä powerilla. Pitkän pitkän aikaa näkyi aina silloin tällöin valon tuiketta peräpeilissä, mutta viimein ensimmäisen parkourin päätyttyä valtatielle 14, käännyin reilun 80 kilsan kruisailun jälkeen pian oikealle pienelle mukavalle seikkailupekkailusoratieoikopätkälle, eikä sitten valoja (ei muiden, eikä edes katu-) näkynytkään enää hetkeen. Matti Luparin raportista luinkin, että hän oli ajanut pitkään perässäni, mutta kääntyessäni soratielle, oli hän jatkanut bilettämään yökerhoon Punkaharjulle 😁 Myös Mikko Nieminen oli tehnyt loistavan strategisen valinnan ja päätynyt samaan paikkaan syömään 👌

Alunperin olin tosiaan tuuminut mahdollisesti nukkuvani ennen Ilomantsia ja olin kartoittanut pari laavua & kotaa sopivilta paikoilta. Mutta ei väsyttänyt, ja pyörä kulki nätisti. Ajetaan nyt sitten samantien ainakin ensimmäiselle pakkopisteelle, Katajapuron putoukselle. Mutta vettä tarvitsisin. Mistä? Ei tullut silloin ajaessa mieleenkään, että öisinhän on tosiaan pubeja sun muita auki. Olin hieman etukäteen tuskaillut, että mistä haen vettä jos ajankin läpi yön kuten eräs Roy, mutta olihan miulla mukana filtteri. Aina sitä jostain sammakko-ojasta saisi vettä. En vain tajunnut siinä Toholammen ja Kiteen läpi ajellessani, että baareista olisi varmasti saanut vesipullot täyteen. No, ei siinä mitään.

Kiteen rajalla pimeydessä kello 0

Tie 479 johti Kiteen rajan yli kuutostielle, joka oli rauhallinen ja mukavan tasainen. Ajelin sitä hetken matkaa, ennen kuin noin 140 kilsan kohdilla reitti kääntyi Kiteen suuntaan koilliseen. Sitten alkoi taas vilkkua valoa peräpeilissä. Hitaasti valo lähestyi, mutta yhtäkkiä valo katosi. Sitten taas ehkä parinkymmenen kilsan päästä valoa näkyi, ja taas se kohta katosi.

Vajaan 200 kilsan kohdilla käännyin oikotielle Huhtilammelta Koveroon kohti tietä 74 Ilomantsiin. Tämä oikotie olikin sitten ihan kunnolla mäkinen. Koko ajan mentiin ylös tai alas, ja paikoin aika jyrkästikin. Pieniä mäkiä, mutta kyllä ne äkkiä kertautuisivat. Yritin ajaa mahdollisimman rauhallisesti, kuten toki tähänkin asti.

Tässä kuulumisia videon muodossa klo 04:34 perin pimeästä paikasta.

Vaan olihan se lopulta juhlaa päästä noilta paikallisen tieinsinöörin pystygeometrialuovuuden hedelmien tuloksilta tasaiselle tielle 74. Mutta mitä ihmettä, polvia alkoi särkeä 😨

Polvikivut

Nämä polvikivut tulisivat olemaan hyvin isossa osassa tulevia päiviä ja kilometrejä. En sitä toki tuolloin vielä 220 kilometrin jälkeen tiennyt. Olin ihan ihmeissäni, mitä helvettiä nyt tapahtuu? Ei minulla ollut koskaan ollut ollut pyöräillessä niin minkäänlaisia polvikipuja, ja nyt ne tulivat jo reilun 200 erittäin rauhallisesti ajetun kilometrin jälkeen. En tajua. Alkoi jo pelottaa.

Ilomantsi, aamu ja polvituskat sarastavat klo 05:17 aamulla

Yritin ajaa vieläkin varovaisemmin, ja välttää polvien rasittamista. Saavuin Ilomantsiin noin klo 5.50 aamulla. En ollut pysähtynyt lähdön jälkeen sekunniksikaan. En käyttänyt siis kertaakaan jalkoja maassa yhtään, enkä varmaankaan edes hetkeksikään irti polkimista 242 kilometriin. Mahtoi olla uusi ennätys.

Vesi oli vähissä - olin ajatellut tsekata löytyisikö esim. hautuumaalta hana. No ei tarvinnut - mitä helvettiä taas kerran - tuon Teboilin ikkunassa välkkyy sellainen neonvärinen OPEN-kyltti. Onko se oikeasti auki, käydään katsomassa! No oli se 😳🥲 Nousin pyörän päältä ja jalat meinasivat pettää alta. Samantien meinasi myös mieli pettää. Tässäkö tämä nyt oli? Reilu 200 kilsaa ja polvet paskana Pekan pakko päättää polkeminen jo Ilomantsiin? Ei voi olla? Nappasin Teboilin tiskiltä itselleni kaksi jättimäistä tuplaräiskälettä ja kaksi sämpylää, pistin kännykän laturiin ja täytin vesipulloni.

Tuplalettuaamiainen Ilomantsin Teboililla klo 05:56

Heitin takin päälle, koska tiesin että kohta tulee kylmä. Istuin alas ja pian pihaan porhalsi Puustisen Riku, joka paljastui takanani viimeisimmän satasen aikana aina välillä valoja välkytelleeksi kuskiksi. Oli vain kuulemma aina liikaa minua saavuttaessani pysähtynyt vessatauolle, ettei tarvitsisi nyt sentään juttelemaan asti tulla 😝

Noh, poristiin jotain pientä siinä tauolla. Tuskailin polviani. Riku ihmetteli hieman nopeammasta vauhdistaan huolimatta, miten ihmeessä pääsen noin kovaa noilla maastorenkaillani. Minulla oli siis alla Schwalben Thunder Burt -maastorenkaat, koossa 29x2.1 eli 54-622. Ovat toki varsin hyvin rullaavat maastorenkaat, mutta kyllähän niillä varmasti antaa takkiin esim. Rikun selvästi kapeammille täysin sileille kumeille.

Teboilin myyjä oli kyllä kuin suoraan jostain Kaurismäen leffan ja sketsisarjan risteytyksestä. Vanhempi kaveri, joka ei puhunut oikeastaan yhtään mitään ja liikkui kuin hidastetussa filmissä. Kun hälle sanoi jotain, ei tullut mitään vastausta. Ehkä jotain murinan ja mutinan sekoitusta. Sitten hetken päästä hän teki työtä pyydettyä, esim. haki lisää vettä kannuun. Ei meinannut pokka pitää. Mutta kaikki hoitui hyvin, sapuskaa ja juomaa sai, joten suuret kiitokset Teboilille ja myyjälle 🤗

Polvia ajatellen pidin hieman pidemmän tauon siinä räiskäleitä ja sämpylää mutustellen. Otin toisen sämpylän evääksi - olihan tässä tiedossa pitkä pätkä ilman palveluita Lieksaan tai jopa Kuhmoon saakka. Patukoita sun muuta olikin vielä lähdöstä jäljellä läjäpäin.

Pääsin kuitenkin matkaan ennen Rikua, ja tiesin että nyt tulee kylmä. Olin laittanut ylimääräisen takin päälle, mutta silti horkka iski. Se on ihan kamalaa. Vihaan ja kammoksun horkkaa yli kaiken. Hampaat kalisten ja koko kroppa täristen poljin niin kovaa kuin jaloista lähti, toivoin ylämäkiä ja onneksi sainkin niitä. Polveen sattui, mutta horkka oli kamalampaa. Oli pakko polkea itsensä lämpimäksi, ja aika pianhan se onnistuikin. Sitten pystyi jo hieman keventämään.

Tie jatkui pohjoiseen ja koilliseen pitkään asfalttipintaisena, ja ajattelinpa seuraavalla kusitauolla (ja samalla ensimmäisellä särkylääketauolla), että testataan tuota napadynamon USB-latausta, ja pistetään nyt vielä tasaisella pinnalla gepsi latautumaan. Kaivoin siinä johtoja laukusta, ja samalla Riku pyyhälsi ohi. Toivotin tsemppiä. Ensimmäisenä laukusta tuli USB-C -> USB-C -piuha, mutta tarvitsin gepsille MicroUSBin. Laitoin ajatuksissani ensimmäisen piuhan ohjaustangon päälle odottamaan ja säädin sitten oikean, vähän liian pitkän piuhan kiinni laturiin ja gepsiin. Lähdin ajamaan. Samantien kuului valtava TSING ja jotain lensi jonnekin. Pysähdyin. Jokin johto roikkui tangossa ja dynamon johto oli irti navasta. Säikähdin että näinkö meni dynamon johto paskaksi. Voi nyt helvetti. Olihan mulla virtapankkeja ja varavalo, mutta olisi kyllä melkoinen takaisku.

Mutta ei onneksi. Se oli se tangolle unohtunut USB-C -piuha, joka oli kiertynyt navan ympärille ja antanut onneksi periksi. Oli kuitenkin nykäissyt varsin tiukasti kiinni olleen dynamojohdon samalla navasta irti. Onneksi se oli vahvempaa tekoa, ja kaikki tuntui toimivan. Tarvitsisin toki uuden USB-C -> USB-C -piuhan (oli kyllä kaksi USB-A -> USB-C johtoa) varalla, mutta pikalaturi tarvitsisi tuon C->C -piuhan. No, sitä ei tarvinnut ihan heti, joten jatkoin ajoa suurimpien kivien pudottua sydämeltä.

Laturi toimi hyvin ja latailin gepsiä siinä hyvän aikaa. Tie muuttui soratieksi, ja välillä olin näkevinäni kahdet eri kapeahkon renkaan jäljet. Mitä hittoa, onko joku muukin edellä? Luulin tuossa hetken aikaa, että olimme Rikun kanssa kärjessä. Seurannassa ei näkynyt muita lähimaillakaan. Mutta ehkä jollakulla ei olekaan seurantaa, tai se ei toimi. Seurantahan ei ollut pakollinen, joskin vahvasti suositeltu. No, sama sille. Eihän tämä ole kisa ja minäkin olen mukana vain vitsillä 😇

Olin tosiaan tuolla tauolla nakannut naamaan pari särkylääkettä, sillä olin sentään onneksi ottanut niitä mukaan. Ja pikkuhiljaa polvikipukin hellitti hieman. Ei kokonaan.

Katajapuron putoukselle oli kaksi reittiä. Järjestäjän mukaan riitti, kun pääsi pyöränsä kanssa paikkaan mistä putous näkyy. Olin aiemmin skoutannut ja puristanut kartoista ilmakuvista, reissukertomuksista ja somepostauksista infoa sen verran, että lyhyemmän reitin (enemmän polkua, vähemmän tietä ja matkaa) pitäisi olla huonokuntoinen, polun piti olla karmea ja lähes kadonnut, ja somessa luonnollisesti toivottiin reitin kunnostamista. Tapahtuman järjestäjäkin oli suositellut pidempää reittiä putoukselle sen länsipuolelta, sinne pääsisi tietä pitkin melkein perille, ja putoukselle olisi vain 300 metriä polkua pitkin. No enhän minä sellaiseen lähde, minullahan on kerran maastorenkaatkin. Ilmakuvista olin katsonut, että osan matkaa polun vierellä menee selvästi erottuva metsäkoneen jälki, ja ampaisin sitten sinne. Sehän oliki oikein hyvä ja ajettava, joskin vähän hidas, ensimmäiset sadat metrit. Sitten tultiinkin melkeinpä suolle, jossa ura muuttui käytännössä järveksi. Pääsi siitäkin tunkkaamalla läpi, mutta ai että polviin sattui tuo kävely. Ei hyvä, ei hyvä. Gepsin latauskin suuttui tärinästä ja meinasi sammuttaa koko gepsin. Huomasin sen kuitenkin ajoissa ja otin vain piuhan irti, jolloin toiminta jatkui kuten pitikin. Suoylösnousemuksen jälkeen reitti palasi taas kuivalle maalle ja vieressä näkyi se paljon parjattu ja "kulkukelvoton" polku. Joka näytti todella hyvältä. Ajattelin että ajan ainakin takaisin päin tuon suopätkän sitä pitkin, sillä eihän se nyt voi ainakaan huonompi olla.

Polku näytti kuitenkin pidemmälle mentäessä niin hyvältä, että siirryin jo menomatkalla sille. Sehän oli ihan mahtavaa pikku neulassingletrackia. Mitä nyt muutamassa ojan ylityksessä piti jalkautua kun silta koostui yhdestä tai kahdesta pienestä liukkaasta puunrungosta notkon pohjalla, ja välillä polulle oli kaatunut sellaisiakin puita mistä ei kehdannut riuhtoa itseään ja pyörää yli ajamalla. Sitten oltiinkin jo putouksella, jonne ehkä viimeiset 30 metriä piti taluttaa.

Katajapuron putous, la klo 09:09, matkaa takana noin 304 km. Mittarilukemassa (325 km) on mukana noin 21 km pööpöilyt Imatralla ennen lähtöä.

Video: https://twitter.com/pekkatahkola/status/1568482541270667265

Takaisin ajoin koko matkan tielle polkua pitkin. Pitihän siellä tosiaan niissä ojan ylityksissä vähän nostella pyörää, mutta koko polusta ehkäpä 90 % oli ajettavaa, eikä se kyllä missään kohti edes meinannut mennä hukkaan. Toki kävin siellä valoisalla. Hakkuuaukeilla polkua oli sieltä täältä välillä merkitty pienillä punaisilla nauhoillakin.

Polku oli oikeasti näin kivaa! 

Seurannan mukaan pääsin tässä selvästi Rikun ohitse ja jatkoin matkaani kohti Lieksaa. Polvi kuitenkin ärtyi taas tuosta varsin minimaalisesta tunkkauksesta ja tiesin, että uuden piuhan lisäksi tarvitsen lisää särkylääkkeitä. Mukana oleva yksi 10 kpl liuska nelisatasia ei riittäisi mihinkään. Jouduin siis jättämään välistä Pankakosken oikaisun, joka olisi ohittanut Lieksan ja säästänyt muutaman kilometrin matkaa, ja suuntaamaan sinne Lieksaan, josta matkalla googletin apteekit, elektroniikkaliikkeen (jonne soitin ja varmistin oikean piuhan löytyvän hyllystä) ja ruokapaikan.

50 km Lieksaan

Noin 20-30 km ennen Lieksaa alkoi tuntua siltä että nyt ei kulje. Oli pakko pitää tien vieressä tauko ja vetää naamaan kunnolla buustattu sämpylä. Olin aiemmin ostanut Imatralta paketin metwurstia, ja tuunasin huoltoasemasämpylää tunkemalla sinne väliin lisätäytteeksi puoli paketillista metukkaa. Tämä auttoi aika nopeasti, ja energiaa alkoi taas löytyä. Mutta polviin sattui.

Lieksaan saavuin lauantaina hieman puolen päivän jälkeen vajaa 380 kilometriä mittarissa. Hain särkylääkkeet apteekista ja saakelin jämerän USB-C -piuhan Euronicsilta. Sitten syömään. En pidä ABC-huoltamoista. Valitettavasti ne ovat usein ainoa vaihtoehto tai yksi harvoista. Nyt lauantaina Lieksan ABC oli internetin mukaan ainoa paikka missä olisi lounasbuffet. Niin luki myös isolla ko. ABC:n aulassa. Viikonlopun lounasbuffet 13,90 €. Mutta ei siellä mitään lounasbuffaa ollut. Pieni säälittävä salaattibuffapöytä kyllä, jonka sai ostaa esim. hampurilaisaterian kylkeen kolmella eurolla. Hanajuomaa sentään sai juoda niin paljon kuin halusi. Myyjä tiskillä sanoi ettei meillä mitään viikonloppubuffaa ole ollut enää hyvään aikaan. Joku ehkä tajuaisi poistaa moisen erhetiedon a) paikan nettisivuilta ja etenkin helevetti soikoon b) kolmen metrin kokoisesta plakaatista paikan aulasta?

Takapuolikin alkoi vähän ilmoitella itsestään ja ruokaa sai odotella. Siinä odotellessa ja kaikkia laitteita verkkovirrasta ladatessani pidin sitten pienen perseen- ja pyöränhuoltosession. Kovasti tuli myös tuumittua että mitä helvettiä tuon polven kanssa nyt tekee.

Pääsin kuitenkin jatkamaan matkaa Lieksasta kohti Kuhmoa. Polvikipukin hellitti tauon aikana taas hieman. Ei se vieläkään kadonnut mihinkään. Kävin hakemassa vielä viimeisestä kaupasta evästä matkalle. Oli taas aika lämmintä ja pyörä kulki ihan kohtuudella.

Kuhmoon enää 100 km:

444,4 km poljettuani mittarissa oli lukemana 444,4 km

..ja täysin sattumalta 500,0 km poljettuani mittarissa oli lukemana 500,0 km 😌

Polvikivut pysyivät jotenkuten aisoissa Kuhmoon asti, jossa illalla juuri auringonlaskun aikoihin S-marketissa törmäsin jälleen Rikuun, joka oli juuri saapunut kauppaan samoilla asioilla. Ostin kaupasta reilusti evästä ja myös juotavaa, ja pyörä oli tässä vaiheessa hyvin täynnä kaikkea mahdollista. Tungin vielä puolentoista litran vissypullon peräporkkanan päälle, toivoen että se siinä pysyisi. Oli sen verran iso pullo että meinasi jo haitata polkemista.

Otso ja lähes megalomaanisen valtava vissypullo nauttimassa Kuhmon S-Marketin eteisen vieraanvaraisuudesta

Ilta oli nätti, mutta..

..polvikivut yltyivät taas ja päätin väkisin yrittää polkea reilun 20 km päähän skouttaamalleni kodalle, enkä enää yhtään pidemmälle jos vain ei olisi pakko. Todella harmi, sillä olisi todella tehnyt mieli ajaa vielä enemmänkin. Kivut vain pahenivat ja vielä juuri ennen kotaa joku oli päättänyt kasata tielle aivan järkyttävän ylämäen. Taistelin sen melkein itku kurkussa ylös, ja yritin varovasti rullata kodalle, toivoen että sellainen todellakin on olemassa. Oli jo pimeää kun saavuin lopulta pientä metsäuraa järven rantaan, lähes rukoillen että kota olisi siellä. Tarvitsin lepoa. Polvet etenkin, ja muu ukko lähinnä henkisesti.

Oli siellä kota. Ja se oli vapaa. Eikä ollut lukossa. Tulisijaakaan ei ollut. Ihan kuin joku hurrikaani olisi iskenyt kodan sisälle, siellä oli valtava sekasotku erilaista rakennusjätettä, tulisijan palasia ja jotain tiilenkappaleita. Mutta! Siellä oli tuliterä leveä laveri, johon mahtuisin nukkumaan paremmin kuin hyvin! Se oli leveämpi kuin makuualustani. Ai että!

#ahh

Siinä majoitusta rakentaessani meinasi jo tulla kylmä, ja oli pakko karata makuupussiin kesken kaiken, joten iltatoimet jäivät hieman puolitiehen. Nämä olisi pitänyt ehkä suunnitella vielä hieman paremmin, vaikka pyrinkin ottamaan heti ensi sijassa kaiken yöksi tarvitsemani helposti ulottuville. Lopulta pussissa hieman lämmiteltyäni kävin vielä ulkona tyhjentämässä rakon ja pesasin hampaat. Asetuin pussiin unille tapani mukaan korvatulppa toisessa korvassa ja offline-tilaan Yle Areenasta ladattu rauhallinen äänikirja kertomaan tarinoitaan toiseen korvaan. Sain unta samantien.

Ensimmäisen päivän saldoksi tuli lopulta  539,31 kilometriä (joista ~20 ennen lähtöä Imatralla)  🎷🐛 535,84 uutta kilometriä ja 574 uutta ruutua. Lisää Stravassa.

Toinen (eli kolmas) ajopäivä

Yöllä heräsin kerran vessatauon tarpeeseen, ja kävin hytisten ulkona tyhjentymässä.

Yhteensä noin 10 tunnin unien jälkeen heräilin aamulla kodasta siinä kuuden-seitsemän aikoihin. Pelotti, että kuinka kylmä tulee kun kuoriudun ulos makuupussista. Siksipä yritinkin pakata kaiken mahdollisen mahdollisimman pitkälle makuupussista käsin. Kodan lattian roinan seasta löysin kaksi isompaa palaa pahvia, ja käytin niitä lattiamattona uskaltautuen seisomaan yhä makuupussissa ollen. Tuo ultrakevyt untuvapussihan olisi mennyt ihan pas-2 jos sen sisällä olisi sitä ryönäläjämaapohjaa vasten seissyt.

Sain melkein kaiken pakattua, ja kampesin itseni ulos pussista ja pyörän kera ulos kodasta. Eihän täällä ole kylmä ollenkaan. Piti ottaa jo takkikin pois päältä, ettei tule kuuma. Hyvä. Helpotti!

Lähdin polkemaan metsäuraa pitkin takaisin tielle. Mutta polvet olivat yhä kipeinä lähes 10 tunnin unista huolimatta. Ei helvetti. Itketti. Mietin että jos vain pääsen Hyrynsalmelle jotenkin (sinne oli vielä ~60 km matkaa) niin eiköhän sieltä jokin bussi kulje vaikka radan varteen Kontiomäen/Kajaanin suuntaan ja sieltä sitten maitojunalla kotiin. Snif & nyyh ja itku & parku. Mutta sitten, noin kympin jälkeen tapahtui yhtäkkiä kolme asiaa. Sain näkyviini edellä menevän selän, näin Hyrynsalmen rajan ja poronhoitoalueen kyltin. Olin päässyt jo näin pitkälle!

Porojenhoitelualue ja selkä

Edellä polki Iida Rahikainen. Hän kulki rauhallista tasaista vauhtia ja sain hänet helposti kiinni. Porisimme siinä hetken aikaa - hän oli ajellut rauhallista vauhtia Kuhmoon, nukkunut teltassa urheilukentän laidalla ja lähtenyt ajoissa matkaan. Ja siinä jutellessa polvikivut katosivat aivan täysin. Mikä ihmeen parannustaika Iidalla olikaan, en tiedä, mutta kyllä kelpasi! Fiilis nousi lähes kattoon, toki pelko persiissä ja polvissa siitä, että milloin kivut taas iskevät takaisin.

Fiilis huomattavasti asfalttiakin korkeammalla 🤗

Otsolla tuntui olevan menohaluja enemmän kuin Iidan ratsulla, eikä tässä ruokailu- ja kulttuuritapahtumassa sääntöjen puitteissa muutenkaan saa ajaa muutamaa minuuttia pidempään muiden kanssa, joten toivotin Iidalle tsempit ja päästin Otson matkaamaan haluamaansa vauhtia kohti Hyrynsalmea.

Hyrynsalmi sekä S-Market siintelevät tuolla etuvasemmalla

Poljin helpohkon oloisesti Hyrynsalmen S-marketille, missä pyörä mahtui helposti WC:hen, ja sain pidettyä hyvän hygienia- ja perseenhuoltotauon. Ruokaa oli jäänyt edellisen illan Kuhmon kauppakäynniltä reippaasti, joten ostin vain banaanin ja jotain vitamiini- ja kivennäisainevettä. Juuri kun olin lähdössä, saapui Iida kaupalle omana hymyilevänä hyväntuulisena itsenään rennon oloisesti. Läpsyjen jälkeen jatkoin matkaa kohti Hepoköngästä. Fiilis oli jälleen aivan hyvä, vaikka matkan varrelle melkoisia mäkiä mahtuikin.

Mäkihommia

Puolangan kuntakilpikin porhalsi tuli vastaan.

Hieman ennen Hepoköngästä olin katsellut vaihtoehtoisia reittejä lähestymiseen, sillä enhän tietenkään halunnut ajaa sinne samaa asfalttitietä edestakaisin. Lyhyimmän reitin olin hylännyt, sillä se meni pihan lävitse, ja street viewin mukaan sinne oli myös laitettu jonkinmoinen ajokieltomerkin irvikuva.

Käännyin siis hieman aiemmin Pettäväntielle.

Pettäväntie on miellyttävä soratie

Kuulosti lupaavalta, oltiinhan sentään jo Pessimismin emäpitäjän eli Puolangan puolella. Pettäväntie oli mukava soratie ja luovimalla muutaman sokkeloisen pikkutieristeyksen ja itsetehtyjen kielto- ja pelottelukylttien kautta pääsimme Otson kanssa suoraan Hepokönkään maisemapolulle mukavia pieniä metsäuria ja puolukkakankaita pitkin. Piti siinä matkalla hieman marjojakin syödä, kun niitä niin hyvin oli tarjolla.

Miellyttävä oikoreitti Hepokönkään suuntaan

🐴köngäs saavutettu klo 13.36 o/

Hepokönkäältä sai sitten kavuta ylös kivaa baanaa parkkipaikalle ja sieltä edelleen suljetun kesäkahvilan terassille hakemaan toista leimaa korttiin. Polveen alkoi taas sattua enemmän :/

Leimasimen laatikossa oli myös vieraskirjan tapainen vihkonen, josta kävi ilmi että olin käynyt paikalla toisena eikun siis kolmantena. Ensimmäisenä tietenkin (Super)Matti Koivuranta, joka oli ehtinyt paikalle jo aikoja sitten, ja toisena pari tuntia ennen minua Riku 👌 Seurannasta olin katsellut, että seuraavaksi paikalle saattaisi ehtiä joko Mikko Mäkipää tai sitten Iida. Aika pian sitten Mikko tulla porhalsikin vastaan.

Ennen Puolangan valtavaan keskustaajamaan saapumista kulkija toivotetaan tervetulleeksi.

Lähes yhtä miellyttävällä tavalla tervetulleeksi kulkijan toivotti myös tämä valtavan upeassa kunnossa ollut pyörätie.

Puolangan huikeassa keskustassa oli yhteensä yksi ravintola, jossa olin käynyt aiemmillakin seikkailuilla toisinaan täydentämässä roskaruoka-, rasva- ja suolavarastojani melkoisen arvokkaaseen hintaan. Nyt sieltä tarttui evääksi jonkinlainen hampurilaisateria. Ihan hyvää. Lepuuttelin jalkoja, latailin akkuja, join perkeleesti vettä, täytin kaikki juomapullot  ja huolsin persettä.

Sitten oli jälleen aika jatkaa matkaa. Mutta siitä kerromme lisää seuraavassa jaksossa.