perjantai 4. marraskuuta 2022

Ruska 2022, osa 5 - Posiolta

Heräilin herätyskelloon kello liian aikaisin ja ponkaisin ylös sängystä. Taino en oikeastaan ponkaissut, enkä edes ylös.
 
Oli aivan järkyttävän vaikeaa päästä ylös ja saada jalat kantamaan. Epätoivoisen ja -uskoisen naurun säestämänä ihmettelin, että mitä helvettiä nyt taas. Näilläkö muka pitäisi polkea? Olisi varmasti ollut melkoinen näky kun yritin taituroida sängyn luota vessaan aamutoimille. Olin jo edellisenä päivänä oppinut, ettei vasemman jalan etureittä oikein uskalla venytellä, sillä polvi ottaa siitä ihteensä, mokoma. Piti tyytyä epämääräisiin hierontayri- ja viritelmiin niin illalla kuin varovasti aamullakin.

Polvi ei ollut mitenkään täysin kunnossa, mutta ei se pahemmin juilinutkaan. Ehkä sitä ei vaan muiden jumien alta huomannut. Mutta pershiertymät alkoivat nostaa uhkaavasti ääntään kovemmiksi.

Edellisen (toisen) päivän saldoksihan tuli lopulta 300.29 kilometriä ja ensimmäisenä päivänä 539,31 km, josta ennen starttia Imatralla pööpöilyä noin 21 km. Nyt oli siis kasassa varsinaista Ruskaa noin 818 km / ~2100 km.

Olin katsellut sadetutkasta alunperin jo yöllä nukkumaan mennessäni, että pieni sadekuuro pyyhkäisisi juuri näinä heräilyn aikoina Posion ylitse, ja ajoitin sopivasti herätyksen hotelliaamupalan siihen. Niin ikään tarvitsin Bepanthen-täydennystä apteekista, ja sekin aukeaisi vasta yhdeksältä. Yritin siis kaikessa rauhassa mutustella naamaan hotelliaamupalaa, mutta kovin paljoa ei vieläkään ruokahalu suostunut sallimaan minua suuhuni sapuskaa tunkemaan.

Tasan kello 09:03 olin pihalla ja käynnistin gepsin. Asfaltti oli märkää, mutta taivas sininen ja kaunis. Polkaisin Posion keskustaan apteekkiin täydennysostoksille, ja jonotin siellä turhauttavan pitkän hetken minua huomattavasti kiirettömämpien asiakkaiden takana. Sain täydennettyä voidevarastojani ja säntäsin matkaan kohti Oulangan kansallispuistoa ja seuraavaa pakkopistettä, Jyrävää ja Siilastupaa. Eväitä oli sen verran jäljellä, ettei Posiolla tarvinnut edes käydä kaupassa. Ehtisin kuitenkin helposti sekä Käylän Kuuluisaan Saleen että myös Sallan huikeiden kaupallisten palvelujen pariin, ainakin mikäli kaikki menisi ns. putkeen.
 
Ilmoittautumislomakkeen eräs kohta sisälsi tehtävän, jossa oletettiin osallistujan saapuvan Käylän Salelle klo 18:00 eli juuri sen sulkeuduttua. Tehtävässä piti laskea & arvioida & kertoa, mikä olisi seuraava avoinna oleva kauppa, mikäli osallistuja etenee tasaisella 20 km/h nopeudella. Minun reitilläni se olisi ollut Sodankylässä noin 310 kilometrin päässä. Jos tämä kuulostaa pitkältä kaupattomalta etapilta, niin se on. Mutta oikeastihan tuossa ei olisi ehtinyt edes Saleen, joten olisi pitänyt käydä kaupassa jo nyt Posiolla, jolloin koko aukiolematon-kaupaton osuus olisi aika tarkkaan 400 kilometriä. No, tämä ei nyt koskenut minua. Mutta tällaiset tulee pitää aina ajaessa mielessä, ja suunnitella myös yöpymisensä siten, ettei vahingossa joudu tilanteeseen jossa ruokaa ei saakaan.

Ajelin kantatietä 81 kohti Kuusamoa. 11 kilometrin jälkeen puhkesin ihan spontaanisti hallitsemattomaan itkuun. En tiedä. Ei ollut varsinaisesti surullinen fiilis. Ehkä tunnekuohut ja tunteiden vuoristoradat saivat vallan, etenkin kun eilinen päivä ja sitä edeltävä ilta olivat olleet osin niin käsittämättömän vaikeita ja epätoivoisia kipujen vuoksi. Annoin tulla. Aurinko alkoi paistaa ja tiessä näkyi jo kuiviakin spotteja. Itkukohtaus meni. Mutta pian tuli toinen, ja kolmaskin. Antaa tulla vain 😭❤️

Olin päässyt jo kantatieltä pienemmälle tielle, Kitkajärven luoteisrantaa myötäilevälle Patoniementielle, ja pian minua kutsuikin Kuusamo. Patoniementie on kiva, vaihteleva pikku asfalttitie. Jostain syystä en kuitenkaan ollut ennen polkenut sitä kokonaan läpi 🤔

Kuusamo

Patoniementie


..enkä polkenut nytkään. Löysin näet miellyttävän epämääräisen oikotievaihtoehdon. Ei sitä kyllä kaikki olisi ehkä kokonaan tieksi sanoneet, mutta siitä mielenkiintoisimmasta pätkästä en valitettavasti saanut kuvia. Tämä pätkä oikaisi horisontaalisesti joitain satoja metrejä, mutta vertikaalisesti ja ajankäytöllisesti siinä otti varmasti takkiin. Mutta minä tykkäsin, ja minähän en muilta kysy.



Miellyttäviä luonnonmaisemia epämääräisen oikopätkän varrelta

Lapin läpi tulikin siis ajettua melkoisen pikaisesti, ja nyt oltiin jälleen Pohjois-Pohjanmaalla. Tuon miellyttävän ylämäkikivikkokyrvikkösoratie-etapin jälkeen pääsin vanhalle historialliselle viitostielle, nykyisin nimeltään Alakitkantie. Paperilla ja valokuvissakin oikein mukavan näköinen leveähkö ja kivan kiemurteleva soratie. Entä todellisuudessa?

Voi vittu. Aivan järkyttävä kokemus. Jypyttää pyllyyn ja käsille ja helevetti sieluun saakka. Oulun Konetyö pyörtyisi jos kävisi täällä. En ole ikinä ollut yhtä tyytyväinen päästessäni lopulta soratieltä vilkkaasti liikennöidylle asfaltoidulle valtatielle.



Sivuhuomiona, Apu-lehti seurasi tänä vuonna Ruska 2022 -tapahtuman etenemistä. Ja jostain syystä ainoa(?) twiittini koko tapahtumasta, jonka he jakoivat eteenpäin, oli tuo avautumiseni Ylikitkantiestä 🙈😅

Valtakunnallista journalismia

Alakitkantiellä oli kuitenkin pienenä positiivisena puolena nättejä maisemia, vanha lossipaikka nykyisen sillan vieressä, ja tämä suloinen kirittäjä mukana kannustamassa yllättävänkin pitkän matkan ajan 🐶🥰

Kirittäjäkoiruus 🥰

Valtatiellä 5 oli tosiaan liikennettä ns. perkeleesti, mutta sitä ei tarvinnut kestää kuin tasan 1,00 kilometriä, minkä jälkeen pääsin kääntymään mukavaa pientä oikopolkua (joka tämäkin oli vanha maantien pohja, tällä kertaa kohti Sallaa) kohti Juumaa (eng. Yeah-land). Sinne oli kiva poljeskella.

Kohti Juumaa tuota opasteen takana näkyvää pientä oikopolkua pitkin


Juuman tien varrella mainostettiin ilmaisia kuvauspalveluita

Asfaltilta käännyttiin oikealle ja sitten vasemmalle varsin karkeapintaisia sorateitä pitkin. Edessä oli Oulangan kansallispuisto ja suuntaansa reilun kilometrin kävelyetappi. Kansallispuiston poluilla kun ei muutamia poikkeuksia lukuunottamatta saa pyöräillä. Polvi ei oikein tykännyt kävelystä, ja kieltämättä turhautti kävellä kivaksi flow-baanaksi sorastettua Pientä Karhunkierrosta, mutta minkäs teet. Ei tänne asti ole tultu sääntöjä rikkomaan 😅

Ennen puiston rajalle saapumista kävin kuitenkin koukkaamassa pienen pätkän Karhunkierrosta puiston ulkopuolella, tässä kun kerran sai vielä ajaa pyörällä. Oli kivaa. ☺️

Tällaista valtatietä sitä sitten talutettiin, kun ei kerran saanut ajaa.

Mutta olihan siellä komiata. Ja juuri ennen pakkopistettä melkoinen porraslasku alas. Hetken aikaa piti jo tuumia että miten ihmeessä tästä päästään täyteen pakatun pyörän kanssa alas (tai vähän myöhemmin takaisin ylös).

Miellyttävä lasku, etenkin polville

Polvi ei tosiaan tykännyt tuosta urheilusta yhtään. Pääsin kuitenkin alas, mutta aikaa siinä tuhrautui melkoisesti. Eipä siinä, samahan se on kaikille. Tuskin siitä kovin moni minua olennaisesti nopeammin hilpaisi. Ja olin toki tässä vaiheessa autuaan tietämätön siitä, kuinka helpot nämä portaat lopulta olivatkaan verrattuna seuraaviin erämaaportaisiin tuolla jossain paljon kauempana 😅



Jyrävän (tuolla kuvassa kaukana taustalla) saavutin lopulta klo 12.38. Porisin siinä hetken aikaa muiden jalan liikkuvien vaeltajien kera. Heillä ei kuitenkaan ollut mukanaan pyörää. Mutta aikansa kaikelle, piti hipsiä raahautua takaisin ylös ja jatkaa matkaa 🙈

Takaisin ylös


Paluumatkalla etenin about samaa vauhtia erään pyörättömän vaeltajan kanssa, ja porisimme siinä niitä näitä, välillä ihastellen maisemia. "Vaikka eiväthän nuo kameran läpi enää miltään näytä", niin olihan siellä silti ihan hienoa.

Pian kansallispuiston ulkopuolelle päästyäni Jyrävää lähestyikin seuraava tyhmäpyöräilijä.


..ja heti perään asfaltille päästyäni muuan Mikko, joka puolestaan taas vaihteeksi ikuisti miut tien päällä:


Juumantieltä kohti Sallaa olin skoutannut jälleen ehkä(?) omaperäisen oikoreitin vielä pienempiä sorateitä pitkin. Mäkinen, mutta mukava reitti. Sain ihailla perinteisiä koillismaalaisia maalaismaisemia. Oletteko muuten koskaan panneet merkille, että etenkin Kuusamossa tuntuu olevan (vieläkin jäljellä) todella paljon tuollaisia keltaisia vanhoja puunavettoja? Mistä lie tuo keltaisen värin suosio? Liekö paikallisen osuuskaupan ostaja tehnyt aikoinaan mielestään hyvän diilin ja ostanut kerralla ns. reilusti varastoon 😄


Tie pieneni vielä hieman, ja pian uhkailtiin puomeilla. Näissä läpikulkun estoa epätoivoisesti yrittävissä merkeissä (Esim. Läpikulku kielletty) on yleensä aina se hyvä puoli, että niistä tietää tästä pääsevän lävitse, miksi sitä muuten tarvitsisi yrittää kieltää 🤗 Tämäkin puomi oli itse asiassa auki, joten siinä ei tarvinnut edes hidastaa. Tuolla taisi olla jonkin sortin malminetsintä- ja/tai kaivosvaraushommat meneillään. Jokin lötköputkikin siellä pulputti tien vieressä.


Miellyttävä soratie päättyi pian, ja pääsin jouduin jälleen asfaltille. Mutta mitäs ihmettä, liikennevalot! Nämä taisivat olla koko tähänastisen Ruskan toiset liikennevalot. Ensimmäiset ja tähän asti ainoat löytyivät Imatralta lähes heti lähdön jälkeen. Täällä syynä oli asfalttityömaa.


Näihinkään valoihin ei onneksi tarvinnut pysähtyä, ja pääsin pian kurvaamaan Käylän Salen pihaan. Tuo legendaarinen paikka, jonka pihan paperinkeräyslaatikoissakin on kuulemma jonakin vilpoisena syksyisenä yönä joku nukkunut, kun siellä kuitenkin pääsee lämpimään paperien sekaan 🤗 En itse tarvinnut unta tähän hätään, joten tyydyin vain pieneen tuplaberliininmunkkievästaukoon.

Slurps

Kävin täydentämässä juomavarastot ja kyselin kaupan henkilökunnalta että olisiko vessaa. Kuulemma koko kylällä ei ole minkäänlaista yleisövessaa lähimaillakaan.

Jos jotain olen oppinut seikkailujeni varrella, niin sen että paikallisten paikallisinformaatioon ei koskaan voi, saati kannata luottaa. Parin sadan metrin päästä löysin pettämättömällä paikallisvaistollani kaksi upeaa bajamajaa, joissa oli vielä paperiakin.


Joskus vuosia aiemmin jollain seikkailureissulla - mahtoi olla kadonneen ja unohdetun UKK-reitin etsintää jossain päin - ajelin pitkin jotain kärrytietä silmä kovana yrittäen bongata pian kärrytieltä etuviistoon vasemmalle erkanevaa unohtunutta ja umpeenkasvanutta polkua. Siellä pitäisi olla jokin isompi oja ja silta sen ylitse. Unohdettujen reittien sillat eivät kovin usein ole hirveän häävejä, mutta usein sitäkin mielenkiintoisempia. Juuri ennen risteysoletettua vastaan möngerteli vanha Hiace. Ratissaan joku paikallinen isäntä. Kysäisin häneltä, onko tuosta sillasta havaintoa. Ukko tuumasi hetken ja sanoi että ei siellä mitään siltaa ole, ei ole koskaan ollutkaan. Selevä, ajattelin, ja parinkymmenen metrin päästä käännyin vielä ihan suhteellisen ajokelpoiselle polulle. 60 metrin jälkeen edessäni oli silta. Ei mikään pränikkä, mutta täysin kulkukelpoinen. Liekö oli ukko koskaan siellä käynytkään, olihan tuo kuitenkin linnuntietä ainakin 40 metrin päässä tieltä.

Kannattaako paikallisilta siis edes kysyä? Ei välttämättä. Jos paikallinen sanoo että ei, niin pitää kuitenkin mennä ja tarkistaa. Jos paikallinen sanoo että kyllä, niin pitää kuitenkin mennä ja tarkistaa. Lopputulema on siis sama, oli paikallisia ja kysyi heiltä, tai ei 🤷🏻‍♂️

Perusteellisen paikallistyhjennyksen jälkeen jatkoin jälleen matkaa pohjoiseen, kohti Sallaa ja takaisin Lappiin. Lapin rajalla pari muutakin polkupyörin ja sorkin varustautunutta olentoa laati sotasuunnitelmiaan tulevien tuntien varalle.



Salla lähestyi, ja oli vielä valoisaakin. Ehtisin hyvin syömään, käymään kaupassa ja polkemaan pidemmälle kohti Naruskaa. Sadetutkasta kuitenkin katselin, että ensimmäiset päälle tulevat oikeat sateet taitavat iskeä pian. Ja niinhän ne tulivat, kolmisen kilometriä ennen Sallaa. Sitkuttelin vielä hieman ilman sadekamppeita, mutta pakko se oli lopulta pysähtyä ja pistää sadetakki päälle viimeisen parin kilometrin matkalle, ennen kuin pysähdyin Ravintola-Pizzeria Akkavaaran eteen tankkaamaan itseäni, vesipulloja ja akkuja. Polvikin vihoitteli taas hieman.

Akkavaaran huikeita maisemia

Tämän päivän evääksi valikoitui rullakebab. Siinä tilausta (aika pitkäänkin) odotellessani kävin taas huoltamassa itseäni ja pyörää, täyttelin juomapulloja ja latailin kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Tiesin, että seuraavaksi edessä olisi pitkä etappi ilman mitään palveluita. Seuraavaan auki olevaan kauppaan / kioskiin / huoltamolle olisi noin 240 kilometriä matkaa, ja sinne pitäisi ajaa yön yli. Tai yöpyä jossain Naruskan erämaiden siimeksessä. Tuumin, että mitä tässä hommaisi evääksi, notta selviäisi varmasti. Sapuska ei saa loppua kesken. Vettä saisi kyllä erämaasta ja olihan miulla vesifiltterikin mukana. Tilasin sitten mukaani toisen rullakebabin, ja pyysin pakkaamaan sen todella huolella, ja käärin sen vielä tuplamuovipussiin, sillä ei sitä kebsua muuallekaan saanut mahtumaan kuin reppuun. Eikä ajatus kebabkastikkeiden valumisesta repun pohjalle ja sieltä läpi perseelle ja penkille oikein houkutellut.

Kebabörvellyksen ja -reppuuntunkemisurheilusuorituksen jälkeen pomppasin toiselle puolelle tietä ja ostin kaupasta pari viineriä, patukoita ja vaniljakastiketta, niin paljon, ettei meinannut enää mukaan mahtua. Jälkikäteen ajateltuna takataskuissa olisi vielä ollut kyllä tilaa.

Mars kohti itärajaa. Sadekuuro oli ehtinyt mennä kebabseikkailujen aikana ohitse, mutta sadetutkan mukaan seuraava oli tulossa pian.


Seurasin sadetutkaa tiivisti. Kuuro oli pitkä, kapea ja kovin intensiivisen näköinen, ja se vaikuttaisi menevän vinottain tien yli aivan pian. Heti kun ensimmäiset pisarat tulivat maahan, etsin sopivan pysähdyspaikan ja vedin sadekamppeet päälle. Noin 20 metriä tämän jälkeen sadetta tulikin sitten ihan maahan asti. Sadetutkakuva piti paikkansa, ja kuuro oli pian ohitse. Tai minä olin päässyt sen ohitse, kummin nyt haluaakaan ajatella. Onneksi emme kulkeneet aivan samaan suuntaan.

Lyhyt rankkasajekuuro takana ja taas mennään aivan takki auki

Hieman ennen Venäjän rajaa piti kääntyä vasemmalle pohjoiseen. Samalla hoksasin, että tässähän tulee tasalukuja täyteen. Tonni Ruskaa täynnä! Tajusin myös, etten ollut tosiaa koskaan ajanut tonnia läheskään näin nopeasti täyteen 😳 Aijettä. Tässähän jo puoliväli lähestyy. Mutta vaarallisia ajatuksia tuollaiset. Ei ruveta vielä optimistihommiin, vastahan tässä Puolangalta päästiin pois 😅



Viimeisiä hetkiä asfaltilla hetkeen

Taivas selkeni, aurinko alkoi laskea ja usva nousta. Tästä tulisi kylmä yö. Käännyin soratielle Naruskaa kohti. Tie laski alas usvamereen ja lämpötila sen kun laski. Kurvasin tien reunaan johonkin metsäuralle, asettelin Otson puuta vasten ja vaihdoin päähän talvibuffin ja käteen paksummat lobsterit kosteiden ajohanskojen tilalle. Jostain joen varresta kuului koiran haukuntaa.

Usvaista

Lämpötila laski yhä ja maisemat pimenivät. Mutta olin jo Naruskassa, ja sehän olisi hyvin pian seuraavan leiman paikka. Naruskan retkeilymaja. Joka oli kuulemma täynnä, täältä ei kannattanut yöpaikkaa kysellä. Se oli kerrottu jo Ruskan osallistujainfossa. Kun kurvasin pihaan ja näin leimakassin, en ollut uskoa silmiäni. Kassin vieressä oli lappu, jossa luki TSEMPPIÄ KAIKILLE! Erityisesti Pekka Tahkolalle! Teponkentäntien väki.


Koputtelin oveen, olihan jo melko myöhäinen ilta, ja kyselin josko saisi täyttää vesipulloja. Tokihan se onnistui, ja sain samalla siinä jutustellessa paikan pitäjien ja Lapin Kansan toimittajankin kanssa tietää, että lapsuudenkodistani Teponkentäntieltä eräät naapurimme olivat paikan vakiasiakkaita, ja he olivat järjestäneet tsemppiviestin seinälle. Kyllä vaan lämmitti, valtavasti kiitoksia! 🥲🥰

Seuraava leima lappuun, klo 20:48

Kovin kauaa ei kestänyt pysähtyä, sillä lämpötila oli jo painumassa (ellei jo painunut) pakkasen puolelle, ja osa kamppeista oli vielä kovin kosteita. Piti siis jatkaa matkaa yön selkään. Samalla kun lähdin, kurvasi pihaan täysi bussilastillinen steinerkoululaisia, jotka olivat siis retkeilymajan itselleen varanneet.
 
Sodankylään oli vielä noin 200 kilometriä matkaa, ja tällä etapilla oli kovin vähän mitään suojaisia taukopaikkoja. Joitain keitto-/grillikatoksia oli, ja yhden tai pari laavuakin olin skoutannut valmiiksi. Ajattelin ajelevani eteenpäin fiiliksen mukaan, ja sitten tarvittaessa pysähtyväni jonnekin noista paikoista.

Oli pimeää ja usvaista, ja tie pieneni. Varpaita paleli, vaikka miulla olikin jalassa ns. talvikengät. Näistä joku kyselikin - koko reissun ainoina jalkineina miulla oli vanhat Shimanon MW81-kengät, jotka ovat hyvät ehkä tuonne nollan hujakoille, eli talvikenkinä sopivat lähinnä meikäläisten syksyyn tai Keski-Euroopan talveen. Ne ovat kuitenkin mukavat jalassa, eivät hiosta liikaa kuumallakaan, ja ovat yllättävän hyvät tunkata kävellä. Vilpoisessa yössä miun pitikin jo nousta pyörän selästä kävelemään varpaita lämpimämmiksi. Juoksemalla ne olisi saanut nopeammin lämpimiksi, mutta pelkäsin polven ärtyvän turhasta reippailusta ja iskuista liikaa, joten tyydyin reippaaseen kävelyyn, vaikka se tuntuikin turhauttavan hitaalta. Energiakin oli vähän vähissä, mutta patukanmutustelulla energiavajettakin sai aina siirrettyä vähän tuonnemmaksi.

Sivusilmällä huomasin kyltin Tuntsan Pubista. Olin kyllä kuullut tuosta legendaarisesta paikasta, mutten ikinä sen kummemmin tarkemmin tarkistanut että missä se oikeasti sijaitsee. Seuraavassa kyltissä Pubin kirjoitusasu taisi olla muuttunut bupiksi. En lähtenyt nytkään tarkistamaan paikkaa, vaan jatkoin pimeydessä taivaltamista kohti pienempiä ja pienempiä teitä, ja varsinaista pakkopistekohdetta, eli Kullaojan vesiputousta.

Käännyin pienemmälle tielle. Ensimmäinen opaste Kullaojan putoukselle. Tällä metsätiellä jouduin jälleen välillä kävelemään varpaita lämpimiksi, ja eteneminen oli välillä hieman hidasta. Sitten yhtäkkiä tien reunassa oli uudehko täysimittainen turistibussi parkissa keskellä ei mitään. Mitä ihmettä?

Kullaojalle johti pieni miellyttävä polku tieltä. Välillä polulla oli muutamia kiviäkin, mutta suurin osa siitä oli ihan ajettavissa ja aika kivaakin vaihtelua sorapintaisen metsäautotien jyystämiseen.

Miellyttävää flow-polkua yön pimeydessä

Kun Kullaojan putouksen kohinaa alkoi kuulua, muuttui maastokin vaikeammaksi ja jyrkemmäksi. Ohjeissa kerrottiin varsinaisen pisteen sijaitsevan alhaalla portaiden alapäässä. Portaatkin löytyivät. Mutta ne olivat jäässä. Aivan käsittämättömän järjettömän liukkaat. Hengenvaarallisen. Mietin jo että tähänkö se on taas pakko luovuttaa, tuonne en saa pyörääni mitenkään niin että pysyisin itse hengissä. Polveenkin sattui taas jo ns. tarpeeksi.

Siinä portailla ährätessäni erittäin saatanan varovasti pyörän kanssa onnistuin tiputtamaan takavalonkin portaiden alle kivikkoon, kun valo osui portaiden kaiteeseen. Onneksi en ollut sammuttanut valoa, ja pääsin lopulta pyörästä irti päästyäni polvikipujen säestämänä ryömimään portaiden alle lopulta saaden takavaloni takaisin. Tällä kertaa. Puuh.

Lopulta pääsin kuin pääsinkin pyörän ja takavalonkin kera alas perille klo 23:48. Helevetti sentään. En ole varmaan ikinä pelännyt niin paljon. Mutta saavutin paikan. Ja olihan se hieno.



Sitten pitäisi päästä täältä jotenkin pois. Se olisikin urakka.

Jatkuu osassa 6.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti