Ruska 2022, osa 7 - Hidas päivä Hetasta

Aamuyöllä noin klo 02:30 olin saapunut Enontekiön Hettaan, Hotelli Jussan Tupaan. Mittarissa oli ko. etapilta 670,39 kilometriä ja yhteensä matkaa takana Imatralta lähdöstä noin 1488 kilometriä. Hitaiden yötoimien myötä pääsin unille vasta aika myöhään aamulla.

Nukuin ehkäpä nelisen tuntia. Ja sitten vielä puoli tuntia. Unta olisi kyllä piisannut vaikka kuinka. Piti herätä ehkä vähän turhankin vähäisten unien jälkeen suhteellisen ajoissa, jotta ehti hotellin aamupalalle. Ensimmäistä kertaa oli jopa vähän nälkä. Sen ehkä huomaa allaolevasta kuvastakin.

Aamupalaa Jussan Tuvalla

Olin yöllä tai siis aamulla nukkumaan mennessäni arponut herätysaikaa aamiaisen tarjollaoloaikaikkunan asettamien rajoitteiden lisäksi myös sadetutkaennusteen perusteella. Silloin ennuste siis lupaili, että tuo (kuitenkin suhteellisen vähäinen) sade hellittäisi siinä klo 11-12 hujakoilla. En siis pitänyt kiirettä aamiaisellakaan, vaan eipä tuo sade kuitenkaan juuri hellittänyt. Syötyäni, ja kaiken pakattuani vetäydyin vielä huoneeseeni hetkeksi ja pakkailin kaikessa rauhassa, kun ei kerran muka kiirekään ollut. Hiustenkuivaaja pöhisi yhä kamoja kuivemmiksi ehkä aavistuksen vähemmän märiksi. Ikkunaa piti pitää auki (koska saunaolosuhteet eivät nyt kuitenkaan houkutelleet), ja kuulin pihalta melkoisen torvisoittokunnan äänen. Sehän oli Riku, joka saapui hotellin pihaan jarruinensa, tai siis niine, mitä niistä nyt oli jäljellä.

Sain pakkailuni valmiiksi ja lähdin roudaamaan Otsokaravaania ulos. Rikuhan se siellä istui hotellin aulassa puhelimessa. Kuulin ohimennen vain maagiset sanat "Shimanon jarrupalat" tjsp (Rikun jarrupalaseikkailuista kehittyi muuten varsinainen eepos. Lukaiskaapa se tuolta. Lähinnä päivät 4 ja 5). Moikkasimme, ja raahauduin ulos.

Ulos päästyäni Rikun Trek ja Otso pyysivät päästä yhteiskuvaan. Suostuin. Mihinpä tässä kiire.

Otson (vas.) ja Trekin yhteiskuva Jussan Tuvan seinää vasten ke 14.9. klo 12:03

Poljeskelin. Polvikivut olivat ihan hiljaa. Polviin ei sattunut yhtään. Ahh. Mutta heti alusta asti tuntui että nyt onkin akillesjänteiden vuoro. Eihän näillä pääse mihinkään. Helevetti.

Pakko se oli silti yrittää. Ensimmäiset puolitoista kilometriä olivat sekalaista sivumyötäisen tapaista tuulta. Sitten käännyttiin tuttua tietä nro 93 pohjoiseen kohti Norjaa ja Kautokeinoa. Sivumyötäinen tuuli muuttui kunnon sivutuuleksi. Aina kun tie mutkitteli (mitä se ei juuri tehnyt) vaihteli tuuli sekalaisesti sivumyötäisestä sivuvastaiseen. Märkääkin oli, muttei nyt pahemmin sadellut.

Tien 93 kosteaa väriloistoa ja viimeisiä hetkiä Suomen kamaralla hetkeen

Toinen akillesjänne vertyi hieman parempaan kuntoon, mutta toiseen sattui yhä. Polvetkin muistuttivat välillä varovasti olemassaolostaan, mutta olivat sitten kuitenkin muuten hiljaa. Noin 27 kilometrin polkemisen jälkeen pysähdyin Palojärven Galdotievan tutulla, tähän suuntaan Suomen viimeisellä taukopaikalla. Mutustin naamaani jonkin viinerin tai munkin tapaisen hiilihydraattivalmisteen, ja täydensin juomapullot. Muistin näet että viime yönä oli ollut vaikeaa edes juoda vettä kurkun ollessa niin kuiva. Saati syödä mitään, etenkään sitä 508 kilometrin rullakebabia.

Jatkoin matkaa. Ja onneksi, onneksi lähes samantien takaisin maantielle päästyäni hoksasin, että toinen juomapullo jäi vessaan. Taisi olla ainoa unohdus koko Ruskan aikana, ja tämäkin tuotti onneksi vain noin 400 metriä ylimääräistä matkaa.

Juomapullosakkolenkkijälki

Matka jatkui. Saavutin raja-aseman ja Norjan rajan. Norjassa oltiin noin 39 kilometrin matkan jälkeen.

Raja-asema Suomen puolella

 

Norja saavutettu kummallisen tuskaisen ilmeen kera

Jopa Apu-lehti taisi jakaa tuon ylläolevan kuvan. Joka on taas edelleen ehkä jotenkin kummallisimpia kuvistani. Näyttää niinkuin olisi jotenkin hirvittävänkin kamalaa tai surkeaa. Tuossa vaiheessa fiilis oli kuitenkin ihan jees.

Norjan puolelle siirryttäessä Garminin karttapohja tietenkin loppuu. Oli hauskaa ajaa hetken aikaa karttatyhjiössä (vaikka viiva toki jatkuikin), mutta sitten ympäristöuteliaisuuteni vei voiton ja vaihdoin tyhjiön tilalle (tokihan nyt ennakkoon ladatun) Norjan maastokartan. 

Garminin kartta loppuu

Norjan rajan ylityksen jälkeen osasin hieman aavistellakin, ettei mukanani oleva toinen, varallakin oleva kännykkä (joka jakoi sijaintia Ruskan liveseurantaan) kuitenkaan osaa vaihtaa Norjan verkkoon, vaikka olin roamingit sun muut totta kai kännykästä sallinutkin. Niin kävikin, ja huomasin sen itsekin katsoessani mm. liveseurantaa. En kuitenkaan ollut tässä vaiheessa yhtään kiinnostunut asian korjaamisesta sen enempää, kuin mitä nyt pari kertaa koitin näpytellä kännykästä mobiilidataverkkoa päälle ja pois. Oli muutakin tekemistä, kuten nauttia sivuvastatuulesta ja sateesta, joka saavutti minut viimein erään vessatauon aikana. Sain juuri sopivasti nauttia varmaan tuon pätkän ainoasta(?) paikallisen tiehallinnon ylläpitämästä(?) sisätila-WC:stä joka oli yllättävänkin tilava ja etenkin suojasi tuulelta.

Norjan puolella oli aluksi kovin paljon tällaisehkoa

Kenties kiitos aamupäivän maittavan aamuhkopalan, vessassa piti käydä taas uudestaan pian, ja onneksi kohdalle sattui leirintäalue mökkeineen ja pesutiloineen. Avain piti pyytää respasta, ja puhuimme kaiken maailman sekalaista norjan, ruotsin, englannin ja suomen sekoitusta ja niitä yhdistelemällä ymmärsimme toisiamme kaiketi aika hyvin. Ostin pari suklaapatukkaa kiitokseksi siitä että sain käyttää pesutiloja.

Pian oltiinkin sitten Kautokeinossa. Olin ajaessani tuuminut, notta yrittäisin löytää täältä itselleni yhden pitkähihaisen merinopaidan lisää. Se olisi parempi tuolla nyt ajotakkina käyttämäni sadetakin alla, kuin tuo aiemmin Sodankylästä ostamani saatananvarsin kallis tuuliliivi takin päällä. Ja ilmeisesti liivi sadetakin päällä saattaa lopulta aiheuttaa sen, että vesi pääseekin kastelemaan takin läpi.

Aiempia googlettelujani vastoin heti ensimmäinen (kaikista kahdesta?) marketista Kautokeinossa olikin auki tänään. Google oli aiemmin väittänyt että tuo Rema Tonni olisi koko päivän kiinni jostain kumman syystä. Ja muistaakseni vielä ko. kauppaketjun omatkin sivut tukivat tuota väitettä. Enivei, valikoimaa oli runsaasti, mutta merinopaitoja oli tarjolla vain lasten kooissa. Sama homma seuraavassa kaupassa, josta kuitenkin vinkattiin lähes hyvin piilotettuun urheilupuolen kauppaan. Seikkailin aikani Kautokeinon katakombeissa, ja paikan löydyttyä alkoikin sitten löytyä paitoja vaikka kuinka, ja siinä juuri oikeanlaista mallia etsiessäni tuli taas turinoitua myyjän kanssa hyvä tovi, mm. tulevasta etapista kohti Altaa. Kautokeinosta oli hetken matkaa kaksikin eri vaihtoehtoa, ilmeisesti hieman vanhempi tie alempana, ja nykyinen päätie hieman ylempänä. Myymäri meinasi että kun tästä nyt tämän ensimmäisen mäen nouset ylös päätietä pitkin, niin sitten on lähinnä enää tasaista ja pitkästi pääasiassa alamäkeä kohti sitä Altaa ja Jäämerta.

No ei se kyllä ihan siltä tuntunut. Se heti ensimmäinen mäki tuntui jo siltä, että olisi voinut ehkä kuitenkin mennä sitä pienempää tietä. Hetken aikaa näki vielä jonkin verran harmaita maisemia, ja olin ihan täysin varma että jossain vielä ylempänä näkyi jo luntakin, mutta ilta alkoi jo hämärtää kihnuttaessani ylös ja alas tuota pohjoiseen johtavaa tietä. Olin aiemmin tuuminut, tutkinut ja kartoitellut vanhan postitien linjausta jo hyvin pian Kautokeinon jälkeen ihan realistiseksi vaihtoehdoksi. Tuo vanha historiallinen postitie kulkee siis pian Kautokeinon jälkeen pohjoiseen nykyisen maantien länsipuolella, kunnes se Suolovuopmi Fjellstuen kohdalla ylittää nykyisen tien ja siirtyy sen itäpuolelle. Tai oikeastaan tuo nykyinen tie siinä enempi mutkittelee itä-länsi-suunnassa, ja vanha tie menee jopa oikeastaan suorempaa linjausta. Postitie olisi tosiaan tällä Kautokeino-Suolovuopmi -välillä oikaissut vaakatasossa noin kuutisen kilsaa. Tiesin kuitenkin että postitien kuivatus on hyvin heikossa hapessa ja myös yksi pieni silta puuttuu. Eivät ne esteitä olisi, mutta jotkut kenties kymmeniä metrejä pitkät lammikot yhdistettynä sateeseen, sivuvastatuuleen ja pimenevään yöhön sekä hälvenevään motivaatioon eivät valitettavasti houkutelleet. Vilkaisin tietä hieman kaihoten, sen erkaantuessa nykymaantiestä ja jatkoin märän asfaltin jyystämistä. Jäipähän jotain vielä sankolistalle ajettavaksi joskus myöhemminkin.

Meinasi unohtua kertoa vielä se, että kautokeinolaisesta liikkeestä mukaan tarttui sitten Devoldin keskipaksu merinopaita. On tullut kovasti käyttöön Ruskareissunkin jälkeen. Ennen tuota ostotapahtumaa mukanani oli siis ollut vain Prismasta ostettu varsin ohut halvahko merinopaita.

Etenemistahti ja -fiilis eivät olleet kovin häävejä. Matka eteni hitaasti, ja oli pimeää ja märkää (nor. mørkt og vått). Googlettelin jo mahdollisia yöpaikkoja (joita olin toki selvittänyt ennen reissua), ja koetinkin sitten soittaa useaan paikkaan. Mm. Altan parille leirintäalueelle, Gargia Lodgeen / Fjellstuelle sekä Suolovuopmi Fjellstuelle. Mistään ei vastattu. Tai no, Gargian paikasta vastasi vastaaja, joka vastuuttomasti vastasi että respa on mennyt kiinni klo 16. Vaikka perkele netissä luki että klo 20 (ja soitin tietenkin hyvissä ajoin klo 19 hujakoilla). Pitäkööt tunkkinsa saatanat. Meinasi olla vähän mieli maassa. Turhautti, eikä kiinnostanut ollenkaan ruveta virittelemään telttaa tuossa pimeydessä, tuulessa ja kosteudessa. Jatkoin.

Huomasin myös että sosiaalisessa mediassa oli ihmetelty pysähtymistäni. Tai siis seurannan mukaan -pysähtymistäni. Tämä johtui siis aiemmin mainituista mobiiliverkko-ongelmista. Mutta en tosiaan ollut nyt ihan ykkösprioriteetilla kiinnostunut asian korjaamisen vaatimien toimenpiteiden suorittamisesta.

19:53 Norjan aikaa napattu kuva jostain maisemien tapaisesta, valoitusajat ja tärinät täysillä. Tästä voisi ehkä joku kuvitella, että jotain vielä olisi nähnytkin.

 

Klo 20:23 ei enää edes pidempi valoitusaika auttanut yhtään mitään. Ohitin ilmeisesti Vuolle-Máze -nimisen kylän, ja nappasin tästä upeasta visuaalisesta elämyksestä kuvan, jonka tummempia sävyjä on boostattu ainakin 2000 %.

Sitten yhtäkkiä noin 145 kilometriä mittarissani tälle päivälle, puhelimeni soi. Suolovuopmi Fjellstuelta soitettiin takaisin! Ja heillä oli vieläpä pieni huone vapaana. Viimeisiä vietiin. Otin sen.

Vitutti. Sade oli juuri lakannut, ja sekä tie, että sivuvastainen tuuli olivat juuri kääntyneet hieman eri suuntiin. Polkeminen alkoi oikeastaan ensimmäistä kertaa koko päivänä maistua. Mutta vitutti. Koska tuohon juuri varaamaani majoitukseen oli enää reilu 15 kilometriä matkaa ja sitten pitäisi lopettaa polkeminen. Puuh. No, sille ei voi mitään ja turha siitä on ressata. Joskus olen tuuminutkin, että on tavallaan ihana fiilis siinä vitutuksen ohessa, kun on pakko lopettaa lenkki kesken ja jalkoja sekä ajofiilistä kuitenkin olisi. Allaolevilta videoilta käy myös ilmi kaino toive, notta josko tuon käyttämättömän ajofiiliksen voisi sitten käyttää vaikkapa seuraavana päivänä. Kyllä sille tarvetta keksittäisiin :)

Tässä avatumista aiheesta sekä muita kuulumisia alkaen klo 20:56 (Norjan aikaa). Takana 153 km. Klikkaa kuvaa, niin saat videon:

 Ja osa 2, alkaen klo 20:58. Video tämäkin:

Noh. Siellä se Fjellstue sitten oli. Kello oli jotain ehkä 21:45 luokkaa paikallista aikaa, ja päivän ajeluiden saldona yhteensä 161.9 km, keskinopeutena huimat 19.5 km/h. Kuten tuossa ylempänä videoilla jo totesin, niin en ollut varmaan ikinä ajanut millään pyörällä asfaltilla 150 kilsaa (tai nyt tuota nippa nappa täyttynyttä 100 mailia) noin hitaasti. Mutta ajoinpa kuitenkin. Tarkemmat statsit ja reitti ovat tarjolla tässä kohti Stravaa. Hetan ja Kautokeinoon johtavan tien Suomen puolisella osuudella oli tullut käytyä jo aiemminkin, siksi uusia Wandrer-kilometrejä tuli vain vaatimattomat 124.99 kappaletta, ja uusia Veloviewerin ruutuja 169.

Yhteensä Ruskaa oli nyt takana noin 1651 kilometriä. 

 

Fjellstuen ravintola taisi olla jo kiinni, mutta respassa oli jotain kioskisapuskaa. Kylmän, pimeän ja märän päivän kunniaksi tyydyin norjalaiseen pimeään jäätelöön. Repussa oli kuitenkin vielä jäljellä evässämpylöitä.

Kyselin myös aamiaisesta, mutta se olisi ollut tarjolla vasta liian myöhään. Kello oli nyt niin vähän, notta laskeskelin ja (sade-ennustuksia katsellen) päättelin, että joskus kuuden jälkeen olisi hyvä olla jo matkalla. Ei siinä, respan porukka oli ystävällistä ja tarjoutui aikaistamaan aamiaista tai jopa tekemään jotain pientä evästä mukaan, mutta minulla oli niitä varsin runsaasti täytettyjä sämpylöitä repussa vielä ihan sopivasti. Niistä saisi siis aivan tarpeeksi hyvän aamiaisenkin. Mutustin jätskin naamaan ulkosalla kauniissa säkkipimeissä maisemissa ja painuin huoneeseeni huoltamaan itseäni, lataamaan laitteita ja mussuttamaan naamaani pari sämpylää iltapalaksi. Käytävällä oli kuivauskaappejakin. Täydessä pöhinässä, sillä talo taisi olla melko täynnä ja geneerinen asiakastyyppi tähän aikaan vuodesta taisi olla läpimärkä metsästäjä.

Huone oli kiva. Ja sänky varsin kelvollinen. Kyllä kelpasi olla sisällä tuon raskaan, vaikkakin hieman turhauttavan vähäkilometrisen päivän jälkeen. Sängyssä ollut peitto oli varmaan 20 senttiä paksu. En ollut varmaan ikinä nähnyt niin paksua peittoa. Enkä nukkunut niin kuuman peiton alla.

 

Kirjauduin vielä mobiilioperaattorin sivuille, ja sieltähän löytyi täppä joka piti rastia (tai ottaa rasti pois, en nyt muista), jotta saisi datan kulkemaan Suomen rajojen ulkopuolella. Testasin. Toimi. Nukahdin.