Ruska 2022, osa 8 - Suolovuopmi - Birtavarre

Olin saapunut edellisenä iltana Suolovuopmi Fjellstuelle hitaan, raskaan, märän, tuulisen ja vaikean päivän jälkeen. Olin saanut kasaan vain 161,9 km, enkä muistaakseni ollut ikinä polkenut millään pyörällä asfaltilla noin hidasta (nippa nappa edes) 100-mailista settiä. Viimeiset 10-15 km fiilis oli kuitenkin parempi, ja tuulen ja etenemissuunnan välinen suhdekin muuttui paremmaksi, joten minua jopa turhautti pysähtyä niinkin aikaisin kuin tuolloin noin klo 21:45 paikallista aikaa, kun minulle yhtäkkiä tarjottiinkin mahdollisuutta yhteen niistä sisämajoituksista, joiden suhteen olin jo oikeastaan luovuttanut.

Koko Ruskaa takana oli nyt noin 1651 kilometriä. Nyt alkavaa päivän reittiä ja ao. tekstissä mainittuja paikkoja voi seurata vaikkapa avaamalla Stravasta tällaisen sivun taustalle tai viereen.

Nukuin ihan kohtuulliset unet, joskin vessaan piti herätä ainakin kerran kesken yön. Kuten varmaan joka yö muutenkin, sillä nestehukan aiheuttamasta janosta johtuen tuli juotua aika paljon vettä. Yhteensä unta tuli varmaan aivan luksustason määrä, olisiko ollut 6-7 tuntia. Olin arvellut yr.no:n sadetutkista, että joskus kuuden jälkeen olisi hyvä aloitella polkemista, sillä silloin sateen pitäisi vielä olla tauolla. Kovin paljoa pidempään ei paranisi hirsiä vedellä, jos haluaisi polkea vähänkään pidempään kuivana yläsateesta.

No kun heräsin, niin perkele siellähän satoi. Pistin silti kamat kasaan nopeasti ja lähdin polkemaan. Klo 06:49 aamulla olin tien (sekä Otso-ratsuni) päällä ja Garmin käynnissä. Ei satanutkaan enää. Lähdin polkemaan Gargiantietä, joka nimensä mukaisesti on melko karkia. Mutta ei ehkä niin karkia, kuin olisi odottanut. Tämä(kin) tie on siis osa vanhaa historiallista Altan postitietä. Sitä samaa, mitä en ajanut Suolovuopmille asti, mutta kunnostettua. Kyllähän siellä lätäköitä ja kuumaakin piisasi silti. Kuumaa lähinnä sen takia, että olin varautunut enempi sateen tuomaan viileyteen, ja nyt sitä (ylä)sadetta ei ollut. Alasadetta sentään välillä soralla ja kuralla maustettuna. Kuumaa oli ollut myös yöllä, sillä Fjellstuen peitot olivat varmaankin ainakin 20 cm paksuja.

Tässä videolla terveisiä Gargiantieltä klo 06:55, takana tälle päivälle jo yli kilometri. Polviin ei sattunut ainakaan videota kuvatessa, ja akillesjänteetkin olivat rauhoittuneet eilisen tuskanhuudoistaan selvästi. Vasen jänne oli eilen pahempi, mutta nyt se oli täysin hiljaa. Oikea sen sijaan muistutteli itsestään jonkin verran.

Tämä on video. Klikkaa tätä!

Tie oli mukava. Juuri sellaista sopivaa Otsotietä. Tällaista tietä ajelisi mieluusti enemmänkin. Eikä yhtään haitannut tieto siitä, että kohta päästään laskemaan oletettavasti aika mukavakin lasettelumäki alas. Kunhan nyt ensin käydään Lopun Alussa. Tuulikin oli ilmeisesti tyyntynyt jonkin verran siitä, mitä Riku oli kokenut joitain tunteja aiemmin yön pimeydessä. Hän kertoi omissa turinoissaan sääolosuhteiden olleen aivan karmeat, kun oli aiemmista jarrupalaseikkailuistaan johtuen päättänyt ottaa aikatauluaan kiinni ajamalla yön ylitse. Yön aikana Riku oli siis paahtanut ohitseni.

Noh. Kyllä siellä silti tuuli. Mutta suurin osa siitä ei ollut kovin pahasti vastaista. Maisematkin olivat ihan nähtävissä, ja myös sen nähtävissä olevan arvoisia.

Arvoisa maisema.

Ohitin jonkin yllättävän tuoreen ja hyväkuntoisen näköisen rakennuksen. Pian sen jälkeen kohti tie haarautui kahtia. Olin jo ennakoinut tämän, tietäen että haarat yhtyvät takaisin hieman tuonnempana. Valitsin sen, joka kulki selvästi korkeammalle yltävän nyppylän ylitse. En siksi, että sieltä sai hieman enemmän nousumetrejä, vaan ihan vain siksi, koska sattui huvittamaan tehdä niin.

Koetin ottaa jotain mukahumoristisia videoita siitä, kuinka maisemat ovat kuin Limingassa konsanaan. Mutta eihän niistä mitään tullut, kun edelleen tuuli sen verran ettei videolle tallentuneista plörinöistä saa selvää edes CIA. Kolomenkympin keli oli kuitenkin, aitoon liminkalaiseen tyyliin. Tässä pätkä josta kenties saa vähiten epäselvää.

Tämäkin on video. En tiedä kannattaako klikkailla.

Pian laskeuduttiin pari metriä alemmaksi Lopun Alkuun. Ruskan Finish koostui siis neljästä eri pisteestä, joista tämä nimetön silta oli numero 1/3 tai tavallaan 1/4, joka tapauksessa ensimmäinen. Kahdelle seuraavalle ehtisin toivottavasti huomenna, ja varsinainen maali olisi sitten se neljäs piste. Ehkä sinnekin vielä samana päivänä, jos hyvin käy?

Näin ollen tällä koko Lopulla oli pituutta joka tapauksessa satoja kilometrejä.

Tässä kuva Lopun Alusta klo 08:17.

Pian Lopun Alun jälkeen tie lähtikin huikeaan laskuun. Ai että miä nautin tästä. Toki otin välillä hieman varovasti, kun oli tuntematon märkä soralasku (joka tosin muuttui lopussa asfaltiksi), ja hidastin hieman luodakseni epäkiitollisia katseita Gargia Lodgea kohtaan sen ohittaessani, mutta silti laskun keskinopeus näyttää olleen sellainen sopivan miellyttävä 35,1 km/h (max 56,4 km/h). Sainpahan Mattiakin kiinni tuolla alamäkisegmentillä 8 minuuttia ;) Täällä voisi käydä toistekin!

Jossain tuon Gargia Lodgen kieppeillä, tai varmaan jo hieman aiemmin ylempänä tiekin muuttui pinnaltaan asfalttiseksi. Puitakin oli.

Puita Norjassa.

Sitten oltiinkin taas E45-tiellä, ja aivan pian Altassa. Ja viimein Jäämeren rannalla. Meinasi silmät kostua muutenkin kuin vain tihkuisen kosteasta ilmasta. Tänne mie olin päässyt, omin voimin. Polokupyörällä. Kaikista polvi- ja akillesjänneongelmista huolimatta, vaikka jo Ilomantsissa pelkäsin että tähänkö tämä jäi. Mutta täällä oltiin. Nyt tarvitsin ruokaa.

Otso kaverikuvassa Jäämeren kanssa

Olin profetoinut, että Altasta sitä voisi saada. Siinä, missä E45 päättyy ja törmää E6:een ja melkein Jäämereen, ollaan hieman Altan keskustasta (jos sellaista voi sanoa edes olevan olemassa) länteen. Suurin osa Altan palveluista ravintoloineen olisi siis tästä pisteestä itään, enkä halunnut sinne koska se oli väärä suunta seuraavia pakkopisteitä ajatellen. Ja ajattelusta puheen ollen, ajattelin että kyllä tälläkin puolella nyt jotain on. No kello ei ollut vielä edes kymmentä aamulla, ja eihän siellä mikään niistä parista pizzerian ja grillin tapaisista ruoantarjoamispisteistä ollut vielä auki. Kauppa löytyi kuitenkin. Ostin sieltä ainakin patongin ja sikahintaista suklaata, kun kerran Norjassa oltiin.

Pian kaupan jälkeen hoksasin, että tuossahan on museo, ja se on auki. Siellä on varmaankin kahvila tai jopa ravintola?

No olihan siellä kahvila. Ostin kaksi täytettyä sämpylää ja puolen litran Zero-Colan. Näistä köyhtyi yhteensä reilu 20 euroa. Welcome to Norway. Istahdin lähes panoraamatyylisten ikkunoiden ääreen tietenkin lataamaan elektronisia vempeleitäni, mutta ennen kaikkea ihailemaan karua Jäämerta ja siihen työntyviä vuoria ja kallioita, sekä näitä pian suuhuni työntyviä lähes kullanarvoisia sämpylöitä. Ja siinä vieressä komeilevaa upeaa mustaa pystypianoa. Menin kysymään kahvilan kassalta, saisiko pianoa kokeilla, ja samalla tuli mieleen että sävelistähän voisi olla kiva saada videotodiste, joten kysyin voisiko kassahenkilö kuvata lyhyen videopätkän ohjeideni mukaisesti. Sehän passasi, ja osasi kuvata juuri niin kuin toivoinkin. Suuret kiitokset! Kyseinen video onkin heti tässä alla.

Video. Laita äänet päälle, jos laitat.

Soittaminen rauhoitti. Ja etenkin tuo kappale. Rakastan sitä niin paljon. Siihen on niin ihana eläytyä. Se sopi tähän tilanteeseen kuin harmaa kivi Jäämeren rantaan. Myrskyineen, kallioineen, fiiliksineen, tunteineen.

Vaikka pitkällä oltiinkin, niin vielä ei ollut valmista. Mutta tässä vaiheessa aloin jo rauhallisesti uskoa pääseväni maaliin. Ja vaikken pääsisikään, mitä väliä. Matkaa oli nyt takana piirun verran yli 1700 kilometriä, ja se matka on ollut niin upea. Tunteikas. Opettava.

Maltoin jatkaa matkaa, ja vielä hetken sai ajaa norjalaista pyörätietä pitkin.

Norjalainen polkupyöräilytie

 

Seuraavaksi varsin reilusti oikaiseva tuoreempi E6:n linjaus oli kävelijöiltä ja pyöräilijöiltä kielletty, ja vuono piti kiertää vanhan tien linjaa pitkin. Matkaa taisi tulla kolminkertaisesti verrattuna siihen, mitä ihmiskunnan kuningaslajille, eli autoilijoille tarjottiin (noin 9 km vs. noin 3 km).

Vanhalle tielinjalle kurvatessani oikaisin vielä etukäteen skouttaamani polkupätkän, joka kulki siitä, mistä tiekin oli oikeasti aikoinaan mennyt. Kyllähän tällaista ajaisi Vaikka Kuinka Pitkään.

Ei kovin vanha E6-tie

Vaikka Kuinka Pitkään monta metriä tästä ihanan smoothista polusta nautittuani oli jälleen pakko siirtyä asfaltille, joskin Otso koetti kovasti vastustella. Mutta muita vaihtoehtoja ei ollut. Olipahan kuitenkin kaunista ja rauhallista. Hieman myöhemmin tällä vanhalla tiellä joku turisti kyseli minulta paikallisen vanhan kirkon sijaintia, ja googlettelin sitä siinä hälle aikani. Ehkä löytyi, ehkä ei.
 

Ihan saman ikäinen vanha E6-tie, kuin ylläkin

Sitten palattiin nykyiselle E6:lle, ja pian päästiin sukeltamaan tunneleihin. Ne olivat aika kivoja.

Tai siis muuten oikein kivoja, mutta niissä oli aivan käsittämättömän hirveä meteli, jos missään lähiseudullakaan liikkui jokin moottoriajoneuvo. Onneksi minulla oli korvatulpat. Ne ovat jotain aivan ehdotonta, jos tuolla tunneliin haluaa mennä. Ainakin minulle. Ja silti, vaikka korvatulpat oli tunkenut korviin niin syvälle kuin uskalsin, tuntui että pää räjähtää äänen voimakkuudesta. Kuin korvan juuressa mylvisi lentokone lähtökiihdytyksessään kiitoradalla. Ja ääni vaan kasvaa, ja kasvaa, ja kasvaa ainakin kilometrin ajan, ja sitten lopulta, lopulta ohitse menee pikkuinen Fiiatti. Puuh.

Tunneli lähestyy.

Inside-matskua Melsvik-tunnelista

Vuoden 2022 Ruskan teemanahan olivat vesiputoukset. Tekisi melkein mieli sanoa, että Norjassa niihin tuli ähky. Mutta ei oikeasti tullut. Maltoin jopa ottaa yhdestä purosta kuvan.

 

Norjalainen puro

Jossain näillä main luulin nähneeni harhoja, kun tie ei yhtäkkiä enää ollutkaan ihan kokonaan täysin märkä. Hämmästykseni oli ylenpalttista, kuten allaolevalta videolta voi itse kukin havainnoida.

Video-linkitys-härpäke

Lähellä Storengia bongasin edeltäni tällaisen hepun. Jäbä kävelee, vetää tuota kärryä ja keräilee mm. pulloja pientareelta.

Kävelijä.

Juteltiin siinä pieni tovi joillain ruotsalaisia sanoja muistuttavilla termeillä. Hän oli kävelemässä Nordkapp-Ushuaia -väliä. Ushuaia on siis Argentinan eteläkärjessä. Annoin hälle Altasta ostamani täytetyn patongin. Tarvitsi sitä varmasti enemmän kuin minä, ja minä olisin kuitenkin hyvin pian, noin 8 km päästä Burfjordissa jälleen kaupallisten palveluiden tai ainakin palvelun äärellä.

Myöhemmin armottoman salapoliisityön seurauksena löysin lopulta intternetin syövereistä tämän kävelijän YouTube-kanavan. Tässä hänen vlogiaan siltä pätkältä, missä herran bongasin. Tätä kirjoittaessani tammikuussa 2025 (!) hän näkyy kävelevän Espanjassa Valencian lähihuudeilla.

Burfjordissa ajattelin viimein syödä ruokaa. Ja paikan ainoan(?) ravintolahuoltoasemakahvilan pihalla oli tutun näköinen mankeli. Bongasin siis Rikun, jälleen kerran. Oli juuri lopettelemassa ruokailuaan, joten ilmankos naamalla oli hymyä, kun lähtiessään jatkamaan matkaa nappasin tämän kuvan. Osasyy hymyyn saattoi toki olla myös se, että hällä oli jälleen pyörässään jarrupalat. Ne ovat kuitenkin Norjassa toisinaan hyödyllinen varuste.

Riku lähdössä jatkamaan matkaa naama nautinnosta muikeana.

Toivotin hyvää matkaa ja painuin itse lataamaan mahalaukkuuni lasagneannosta ja vempeleisiini virtaa. Huonosti oli pistokkeita tarjolla, löysinköhän omani jostain kirjaimellisesti tiskin alta, jolloin esim. kännykän lataus ja syöminen eivät oikein onnistuneet miellyttävästi yhtaikaa.

Ruokailun jälkeen kävin vielä seuraavassa rakennuksessa (joka sattui olemaan kauppa) ostamassa jotain evästä matkaan. Ruokailuun ja kauppakäyntiin tuhrautui yhteensä noin tunti ja vartti, mutta eihän tässä ollut enää mikään kiire mihinkään. Korkeintaan seuraavan yön majoitukseen.

Ai niin, se majoitus. Sellainen olisi varmaan hyvä. Kello oli tässä vaiheessa jo 16:n luokkaa, ja aamun liikkeellelähdöstä oli kulunut noin yhdeksän ja puoli tuntia kaikkine lukuisine pianonsoitto- ja lasagnetaukoineen. Pyörä oli siirtynyt siihen nähden ihan kohtuullisesti, yli 140 kilometriä. Etenkin, kun miettii, kuinka vaikeaa edellisenä päivänä oli ollut. Kohta oli jo eilisen lukemat kasassa, ja päivänvaloa piisaisi vielä ainakin pari tuntia.

Tiesin sopivan (?) matkan päässä sijaitsevan Olderdalin hotellin, mutta olin skoutannut valmiiksi jo vielä hieman pidemmältä Birtavarresta mökkipitoisen leirintäalueen, joka tosin oli virallisesti suljettu jo tähän vuodenaikaan. Kausi ohi, whatev. Hotellille oli matkaa noin 120 km, ja leirintäalueelle noin 140. Eli pitäisi polkea vielä toinen mokoma, kuin mitä tänään oli jo poljettu. En nyt tiedä oliko se sopiva matka, mutta kuitenkin soitin vähän epäuskoisin fiiliksin leirintäalueen tyypille, ja hän lupasi laittaa miulle mökin valmiiksi. Mökin hinta oli kyllä tähtitieteellinen, etenkin kun juokseva vesi, vessat yms olisivat erillisessä ulkorakennuksessa, ja lämmintä vettä ei ollut edes siellä. Eikä siis tietenkään lämmintä suihkuakaan.

Profetoin siinä ääneen, että saavun paikalle varmaan aikaisintaan keskiyöllä, mikäli kaikki menee hyvin, ja todennäköisemmin joskus yhden-kahden aikaan aamuyöstä. Sovimme avainpiilosta, rahojen jättämisestä mökkiin, ja jatkoin polkemista tuumien mm. sitä, miten Rikulla mahtaa kampi pyöriä & pyörä kulkea, ja saisinko hänet vielä jossain vaiheessa kiinni. Jos hällä kulkisi yhtään normaaliin tapaan, niin minullahan ei tällä pitkällä, pelkästään E6:sta koostuvalla asfalttipätkällä ennen Birtavarrea olisi mitään mahdollisuuksia saada häntä ajamalla kiinni, päinvastoin.

Ei sillä mitään väliä olisi, mutta tällaisia on kiva ajatella. Voi laskeskella nopeuksia ja keskinopeuksia, aikoja, ja spekuloida, ja viihdyttää itseään ja kummallista aivoaan erilaisilla skenaarioilla, ja hups, siinä menikin taas viisi kilometriä niin ettei huomannutkaan.

Badderenissa oli tarjolla liikennevalot. Ja niiden välissä yksikaistainen tilapäinen silta, mikä näkyy Google Street Viewissäkin lokakuun 2022 kuvissa. Kevättulva oli tehnyt tuhojaan E6:n sillalla Wikin mukaan mahdollisesti sen vuoksi, kun ylävirralla ollut vanha silta oli purettu, mikä oli muuttanut virtausolosuhteita.

Ennen kuin tilapäinen silta saatiin rakennettua, oli Wikipedian mukaan paikalla aivan kohtuullisen mittainen kiertotie Suomen kautta.

"Traffic was diverted via Finland because there were no detours in Norway. This resulted in a 170 km detour between Tromsø and Alta, and a 540 km detour between the neighboring towns of Storslett and Burfjord. Boat trips to Badderen quay were arranged from Burfjord and Skjervøy."

Tulevan yön majoituksen ylimmäinen auktoriteetti, eli Leirintähenkilö, halusi mökin maksun käteisellä. Tämä tuottikin sitten hieman enemmän haasteita, kun eihän missään enää mitään pankkiautomaatteja ollut. Lopulta jossain Sørstraumenissa sikäläinen kauppahenkilö onnistui melkoisen kikkailun ja osto- ja palautushyvitysrumban kautta luovuttamaan minulle sopivan määrän tässä valtakunnassa käypiä paperisia vaihdon välineitä.

Sørstraumenin jälkeen lähdettiin nousemaan. Ruskan ilmoittautumislomakkeella piti muistaakseni kertoa Altan ja Birtavarren välisen matkan kolmen korkeimman nousun korkeudet x metrin tarkkuudella, ja nyt tiedossa olisi niistä korkein, eli Kvænangsfjellet, jossa E6-tie nousi 401 metrin korkeuteen. Nämä piti ilmoittautuessa selvittää, jotta varmistuttaisiin paremmin siitä, että osallistujat ovat oikeasti selvittäneet, mistä tunneleista saa ajaa pyörällä, ja mistä ei. Ja mitkä pitää kiertää paljon korkeammalle nousevia vanhoja tielinjauksia pitkin.

Nämä hieman työläämmät kysymykset ovat miusta aivan paikallaan. Auttavat varmistamaan sitä, että osallistujat tietävät paremmin mihin ovat lähdössä, ja tekevät parempaa taustatyötä reittiensä suhteen. Eivätkä esim. aseta muita osallistujia tai itseään epäreiluun tai jopa vaarallisempaan asemaan ajamalla vaikkapa kiellettyä helpompaa reittiä pitkin.

Alueella liikkui paljon työkoneita, sillä nousun korkeinta huippua oltiin korvaamassa tunnelilla. Joka ei tietenkään vielä ollut läheskään valmis, joten kaikki liikenne kulki tuolta 401 metrin korkeuden kautta.

Kvænangsfjellet oli minulle jo entuudestaan tuttu paikka, sillä joskus aikoinaan hieman ex tempore -roadtripillä olin saanut idean, että haluan laskea tämän mäen alas läskipyörällä. Olimme siis liikenteessä autolla, ja nappasin pyöräni auton perästä, ja hurautin mäen alas, kaverini ajaessa autoni alas. Muistan tuosta reissusta sen, että mäki oli pitkä, mutta turhauttavan loiva.

Nyt ajettiin tämä sama mäki toiseen suuntaan. Ylöspäin. Tällä kertaa sen loivuus (?) ei turhauttanut. Polkihan sen ylös. Stravan segmenttidatan mukaan tuolle 6.94 km pitkälle ja 382 metriä nousevalle pätkälle kului taukoineen aikaa 52 min ja viisi sekuntia päälle, eli keskinopeus taukoineen oli 8,0 km/h. Muistelin pitäneeni nousussa ainakin yhden virtsaamistauon, mutta nyt kun tässä kun kirjoittaessa tarkastelee Stravan käyriä, niin näemmä taukoja oli neljä.

Kvænangsfjellet, 401 m.

(Sää)olosuhteiden suhteen taisin päästä helpolla. Ainakin, jos vertaa vuoden 2024 Ruskaan, ja niihin olosuhteisiin, jotka Tromssaan pääsemiseksi tuon reitin valinneet joutuivat kohtaamaan. Klikkaa ao. kuvaa, niin pääset näkemään Mikaelan ja Markon videon vuoden 2024 Ruskasta.

Äänet päälle, niin tunnelmaa voi arvostaa vielä enemmän.

Myös Markus sai kokea elämyksiä tuolla. Hän kuvailee IG:n puolella omia kokemuksiaan näin:

Markus & Kvænangsfjellet

Lasku alas Kvænangsfjelletiltä oli vauhdikas. Tähän hieman yli kuuden kilometrin segmenttiin näkyy menneen aikaa hieman yli kuusi minuuttia, joten keskinopeus oli lähes 60 km/h (57,1 km/h). Mutta typerä minä ei tajunnut laittaa sadehousuja jalkaan tätä laskua varten. Tie oli kostea, ja vaikkei satanutkaan ylhäältä, niin alhaalta satoi. Vettä ja työkoneiden tielle tuomaa kuraa ihan tarpeeksi, sukkisten lahkeet aivan läpimäriksi.

Se kosteus tietenkin valui lahkeita pitkin sisälle kenkiin. Niinpä tietenkin. Näitä ei saisi kuiviksi ikinä. Noh, tämä oli toiseksi viimeinen päivä. Kai nyt yhden päivän vielä kestäisi märillä kengillä-sukilla-jaloilla. Pläh.

Loppumatkalta Birtavarreen ei ole paljoa kuvia, eikä videota. Eikä siinä paljoa tapahtunutkaan. Ilta pimeni pikkuhiljaa, ja aina vähän väliä E6 oli valaistu, ja vähän väliä ei. Storslettissä 215 km kohdalla siinä hieman iltakahdeksan jälkeen kävin kaupassa, ja siihen tärväytyi kokonaisuudessaan noin 8 minuuttia.

Ohitin lopulta Olderdalenin hotellin, jonne Riku oli tainnut jäädä yöksi, ainakin seurannasta päätellen. Nappasin klo 22:43 kuvan ilmeisen alitajuisesti ennakoiden vuoden 2024 Ruskan reittitutkiskeluja kohdasta, mistä vuonna 2024 moni kääntyi oikealle suorittamaan purjehtimistoimenpiteitä.

Tarjolla Ruskan (vm 2024) lauttaoptioita Tromssan suuntaan

Matkaa majoitukseen oli vielä noin 19 km. Eihän se ollut enää juuri mitään, ja pyöräkin kulki ihan kohtuudella. Birtavarre sijaitsee aivan Kåfjorden-vuonon perällä. E6 tekee melko pitkän mutkan kiertääkseen vuonon perukan kautta, ja sainkin ihailla lähes keskellä yötä vastarannan katuvaloja pitkään. Siellä poljettaisiin toivottavasti seuraavana päivänä kohti maalia samalla polkien poispäin maalista, kunhan aamun ja aamupäivän melko korkean tason koettelemuksista olisi selvitty.

Saavuin lopulta leirintäalueelle käsittämättömän hyvissä ajoin noin klo 23:35. Melkein puoli tuntia aiemmin, kuin olisin uskaltanut edes optimiolosuhteiden toteutuessa toivoa. Noin minuutin sisään saapumisesta mökin eteen kurvasi joku autolla, ja siellähän se Leirintähenkilö oli. Luulin, että olisi mieluusti koisinut keskiyöllä, mutta kun hän kerran tässä oli, niin kysyin löytyisikö varusteista hiustenkuivaajaa.

Ei kuulemma löytynyt, mutta kun hän kuuli että haluaisin kokeilla kuivata hiustenkuivaajalla läpimärkiä kenkiäni, kysyi hän että kelpaisiko tuliterä kengänkuivain. En ollut uskoa mitään aisteistani ja sopersin jotain myötäilevän tapaista vastausta. Parin minuutin päästä heppu kurvasi takaisin, ja nosti auton takapenkiltä laatikon, jossa oli upouusi, käyttämätön kengänkuivain. Maksoin mökin, enkä todellakaan enää valittanut mökin hinnasta tällaisen tason keskiyöpalvelun jälkeen.

Kengät ja muut kamppeet kuivumaan, tavarat latinkiin, vesiputelit täyteen ettei yöllä tarvitsisi kovin monesti hipsiä kaukaisuudessa siintävään ulkorakennukseen täydentämään juomavarastoja, makuupussi esille ja unille. Kyllä kelpasi.

Päivän saldoksi tuli niin ikään aivan kelpo 281,50 km, ajoajan keskinopeudella 20,7 km/h. Selvästi parempi keskinopeus kuin edellisenä päivänä (19,5 km/h), etenkin huomioiden että tänään matkaa kertyi ~74 % enemmmän ja nousuakin melkein kolminkertaisesti.

Pyörä liikkui 13 h 35 m ajan, ja kokonaisaika taukoineen 16 h 47 min. Uusia kilometrejä kertyi 265,22 kappaletta ja ruutuja 393. Tarkempia lukuja, käppyröitä ja viivoja löytyy intternetistä tuosta noin: https://www.strava.com/activities/7820290886/

Ruskaa oli nyt takana noin 1932 kilometriä. Eiköhän tämä tästä. Huhu kertoi, että huomenna saattaisi nähdä lunta 😍

Ruska 2022, osa 7 - Hidas päivä Hetasta

Aamuyöllä noin klo 02:30 olin saapunut Enontekiön Hettaan, Hotelli Jussan Tupaan. Mittarissa oli ko. etapilta 670,39 kilometriä ja yhteensä matkaa takana Imatralta lähdöstä noin 1488 kilometriä. Hitaiden yötoimien myötä pääsin unille vasta aika myöhään aamulla.

Nukuin ehkäpä nelisen tuntia. Ja sitten vielä puoli tuntia. Unta olisi kyllä piisannut vaikka kuinka. Piti herätä ehkä vähän turhankin vähäisten unien jälkeen suhteellisen ajoissa, jotta ehti hotellin aamupalalle. Ensimmäistä kertaa oli jopa vähän nälkä. Sen ehkä huomaa allaolevasta kuvastakin.

Aamupalaa Jussan Tuvalla

Olin yöllä tai siis aamulla nukkumaan mennessäni arponut herätysaikaa aamiaisen tarjollaoloaikaikkunan asettamien rajoitteiden lisäksi myös sadetutkaennusteen perusteella. Silloin ennuste siis lupaili, että tuo (kuitenkin suhteellisen vähäinen) sade hellittäisi siinä klo 11-12 hujakoilla. En siis pitänyt kiirettä aamiaisellakaan, vaan eipä tuo sade kuitenkaan juuri hellittänyt. Syötyäni, ja kaiken pakattuani vetäydyin vielä huoneeseeni hetkeksi ja pakkailin kaikessa rauhassa, kun ei kerran muka kiirekään ollut. Hiustenkuivaaja pöhisi yhä kamoja kuivemmiksi ehkä aavistuksen vähemmän märiksi. Ikkunaa piti pitää auki (koska saunaolosuhteet eivät nyt kuitenkaan houkutelleet), ja kuulin pihalta melkoisen torvisoittokunnan äänen. Sehän oli Riku, joka saapui hotellin pihaan jarruinensa, tai siis niine, mitä niistä nyt oli jäljellä.

Sain pakkailuni valmiiksi ja lähdin roudaamaan Otsokaravaania ulos. Rikuhan se siellä istui hotellin aulassa puhelimessa. Kuulin ohimennen vain maagiset sanat "Shimanon jarrupalat" tjsp (Rikun jarrupalaseikkailuista kehittyi muuten varsinainen eepos. Lukaiskaapa se tuolta. Lähinnä päivät 4 ja 5). Moikkasimme, ja raahauduin ulos.

Ulos päästyäni Rikun Trek ja Otso pyysivät päästä yhteiskuvaan. Suostuin. Mihinpä tässä kiire.

Otson (vas.) ja Trekin yhteiskuva Jussan Tuvan seinää vasten ke 14.9. klo 12:03

Poljeskelin. Polvikivut olivat ihan hiljaa. Polviin ei sattunut yhtään. Ahh. Mutta heti alusta asti tuntui että nyt onkin akillesjänteiden vuoro. Eihän näillä pääse mihinkään. Helevetti.

Pakko se oli silti yrittää. Ensimmäiset puolitoista kilometriä olivat sekalaista sivumyötäisen tapaista tuulta. Sitten käännyttiin tuttua tietä nro 93 pohjoiseen kohti Norjaa ja Kautokeinoa. Sivumyötäinen tuuli muuttui kunnon sivutuuleksi. Aina kun tie mutkitteli (mitä se ei juuri tehnyt) vaihteli tuuli sekalaisesti sivumyötäisestä sivuvastaiseen. Märkääkin oli, muttei nyt pahemmin sadellut.

Tien 93 kosteaa väriloistoa ja viimeisiä hetkiä Suomen kamaralla hetkeen

Toinen akillesjänne vertyi hieman parempaan kuntoon, mutta toiseen sattui yhä. Polvetkin muistuttivat välillä varovasti olemassaolostaan, mutta olivat sitten kuitenkin muuten hiljaa. Noin 27 kilometrin polkemisen jälkeen pysähdyin Palojärven Galdotievan tutulla, tähän suuntaan Suomen viimeisellä taukopaikalla. Mutustin naamaani jonkin viinerin tai munkin tapaisen hiilihydraattivalmisteen, ja täydensin juomapullot. Muistin näet että viime yönä oli ollut vaikeaa edes juoda vettä kurkun ollessa niin kuiva. Saati syödä mitään, etenkään sitä 508 kilometrin rullakebabia.

Jatkoin matkaa. Ja onneksi, onneksi lähes samantien takaisin maantielle päästyäni hoksasin, että toinen juomapullo jäi vessaan. Taisi olla ainoa unohdus koko Ruskan aikana, ja tämäkin tuotti onneksi vain noin 400 metriä ylimääräistä matkaa.

Juomapullosakkolenkkijälki

Matka jatkui. Saavutin raja-aseman ja Norjan rajan. Norjassa oltiin noin 39 kilometrin matkan jälkeen.

Raja-asema Suomen puolella

 

Norja saavutettu kummallisen tuskaisen ilmeen kera

Jopa Apu-lehti taisi jakaa tuon ylläolevan kuvan. Joka on taas edelleen ehkä jotenkin kummallisimpia kuvistani. Näyttää niinkuin olisi jotenkin hirvittävänkin kamalaa tai surkeaa. Tuossa vaiheessa fiilis oli kuitenkin ihan jees.

Norjan puolelle siirryttäessä Garminin karttapohja tietenkin loppuu. Oli hauskaa ajaa hetken aikaa karttatyhjiössä (vaikka viiva toki jatkuikin), mutta sitten ympäristöuteliaisuuteni vei voiton ja vaihdoin tyhjiön tilalle (tokihan nyt ennakkoon ladatun) Norjan maastokartan. 

Garminin kartta loppuu

Norjan rajan ylityksen jälkeen osasin hieman aavistellakin, ettei mukanani oleva toinen, varallakin oleva kännykkä (joka jakoi sijaintia Ruskan liveseurantaan) kuitenkaan osaa vaihtaa Norjan verkkoon, vaikka olin roamingit sun muut totta kai kännykästä sallinutkin. Niin kävikin, ja huomasin sen itsekin katsoessani mm. liveseurantaa. En kuitenkaan ollut tässä vaiheessa yhtään kiinnostunut asian korjaamisesta sen enempää, kuin mitä nyt pari kertaa koitin näpytellä kännykästä mobiilidataverkkoa päälle ja pois. Oli muutakin tekemistä, kuten nauttia sivuvastatuulesta ja sateesta, joka saavutti minut viimein erään vessatauon aikana. Sain juuri sopivasti nauttia varmaan tuon pätkän ainoasta(?) paikallisen tiehallinnon ylläpitämästä(?) sisätila-WC:stä joka oli yllättävänkin tilava ja etenkin suojasi tuulelta.

Norjan puolella oli aluksi kovin paljon tällaisehkoa

Kenties kiitos aamupäivän maittavan aamuhkopalan, vessassa piti käydä taas uudestaan pian, ja onneksi kohdalle sattui leirintäalue mökkeineen ja pesutiloineen. Avain piti pyytää respasta, ja puhuimme kaiken maailman sekalaista norjan, ruotsin, englannin ja suomen sekoitusta ja niitä yhdistelemällä ymmärsimme toisiamme kaiketi aika hyvin. Ostin pari suklaapatukkaa kiitokseksi siitä että sain käyttää pesutiloja.

Pian oltiinkin sitten Kautokeinossa. Olin ajaessani tuuminut, notta yrittäisin löytää täältä itselleni yhden pitkähihaisen merinopaidan lisää. Se olisi parempi tuolla nyt ajotakkina käyttämäni sadetakin alla, kuin tuo aiemmin Sodankylästä ostamani saatananvarsin kallis tuuliliivi takin päällä. Ja ilmeisesti liivi sadetakin päällä saattaa lopulta aiheuttaa sen, että vesi pääseekin kastelemaan takin läpi.

Aiempia googlettelujani vastoin heti ensimmäinen (kaikista kahdesta?) marketista Kautokeinossa olikin auki tänään. Google oli aiemmin väittänyt että tuo Rema Tonni olisi koko päivän kiinni jostain kumman syystä. Ja muistaakseni vielä ko. kauppaketjun omatkin sivut tukivat tuota väitettä. Enivei, valikoimaa oli runsaasti, mutta merinopaitoja oli tarjolla vain lasten kooissa. Sama homma seuraavassa kaupassa, josta kuitenkin vinkattiin lähes hyvin piilotettuun urheilupuolen kauppaan. Seikkailin aikani Kautokeinon katakombeissa, ja paikan löydyttyä alkoikin sitten löytyä paitoja vaikka kuinka, ja siinä juuri oikeanlaista mallia etsiessäni tuli taas turinoitua myyjän kanssa hyvä tovi, mm. tulevasta etapista kohti Altaa. Kautokeinosta oli hetken matkaa kaksikin eri vaihtoehtoa, ilmeisesti hieman vanhempi tie alempana, ja nykyinen päätie hieman ylempänä. Myymäri meinasi että kun tästä nyt tämän ensimmäisen mäen nouset ylös päätietä pitkin, niin sitten on lähinnä enää tasaista ja pitkästi pääasiassa alamäkeä kohti sitä Altaa ja Jäämerta.

No ei se kyllä ihan siltä tuntunut. Se heti ensimmäinen mäki tuntui jo siltä, että olisi voinut ehkä kuitenkin mennä sitä pienempää tietä. Hetken aikaa näki vielä jonkin verran harmaita maisemia, ja olin ihan täysin varma että jossain vielä ylempänä näkyi jo luntakin, mutta ilta alkoi jo hämärtää kihnuttaessani ylös ja alas tuota pohjoiseen johtavaa tietä. Olin aiemmin tuuminut, tutkinut ja kartoitellut vanhan postitien linjausta jo hyvin pian Kautokeinon jälkeen ihan realistiseksi vaihtoehdoksi. Tuo vanha historiallinen postitie kulkee siis pian Kautokeinon jälkeen pohjoiseen nykyisen maantien länsipuolella, kunnes se Suolovuopmi Fjellstuen kohdalla ylittää nykyisen tien ja siirtyy sen itäpuolelle. Tai oikeastaan tuo nykyinen tie siinä enempi mutkittelee itä-länsi-suunnassa, ja vanha tie menee jopa oikeastaan suorempaa linjausta. Postitie olisi tosiaan tällä Kautokeino-Suolovuopmi -välillä oikaissut vaakatasossa noin kuutisen kilsaa. Tiesin kuitenkin että postitien kuivatus on hyvin heikossa hapessa ja myös yksi pieni silta puuttuu. Eivät ne esteitä olisi, mutta jotkut kenties kymmeniä metrejä pitkät lammikot yhdistettynä sateeseen, sivuvastatuuleen ja pimenevään yöhön sekä hälvenevään motivaatioon eivät valitettavasti houkutelleet. Vilkaisin tietä hieman kaihoten, sen erkaantuessa nykymaantiestä ja jatkoin märän asfaltin jyystämistä. Jäipähän jotain vielä sankolistalle ajettavaksi joskus myöhemminkin.

Meinasi unohtua kertoa vielä se, että kautokeinolaisesta liikkeestä mukaan tarttui sitten Devoldin keskipaksu merinopaita. On tullut kovasti käyttöön Ruskareissunkin jälkeen. Ennen tuota ostotapahtumaa mukanani oli siis ollut vain Prismasta ostettu varsin ohut halvahko merinopaita.

Etenemistahti ja -fiilis eivät olleet kovin häävejä. Matka eteni hitaasti, ja oli pimeää ja märkää (nor. mørkt og vått). Googlettelin jo mahdollisia yöpaikkoja (joita olin toki selvittänyt ennen reissua), ja koetinkin sitten soittaa useaan paikkaan. Mm. Altan parille leirintäalueelle, Gargia Lodgeen / Fjellstuelle sekä Suolovuopmi Fjellstuelle. Mistään ei vastattu. Tai no, Gargian paikasta vastasi vastaaja, joka vastuuttomasti vastasi että respa on mennyt kiinni klo 16. Vaikka perkele netissä luki että klo 20 (ja soitin tietenkin hyvissä ajoin klo 19 hujakoilla). Pitäkööt tunkkinsa saatanat. Meinasi olla vähän mieli maassa. Turhautti, eikä kiinnostanut ollenkaan ruveta virittelemään telttaa tuossa pimeydessä, tuulessa ja kosteudessa. Jatkoin.

Huomasin myös että sosiaalisessa mediassa oli ihmetelty pysähtymistäni. Tai siis seurannan mukaan -pysähtymistäni. Tämä johtui siis aiemmin mainituista mobiiliverkko-ongelmista. Mutta en tosiaan ollut nyt ihan ykkösprioriteetilla kiinnostunut asian korjaamisen vaatimien toimenpiteiden suorittamisesta.

19:53 Norjan aikaa napattu kuva jostain maisemien tapaisesta, valoitusajat ja tärinät täysillä. Tästä voisi ehkä joku kuvitella, että jotain vielä olisi nähnytkin.

 

Klo 20:23 ei enää edes pidempi valoitusaika auttanut yhtään mitään. Ohitin ilmeisesti Vuolle-Máze -nimisen kylän, ja nappasin tästä upeasta visuaalisesta elämyksestä kuvan, jonka tummempia sävyjä on boostattu ainakin 2000 %.

Sitten yhtäkkiä noin 145 kilometriä mittarissani tälle päivälle, puhelimeni soi. Suolovuopmi Fjellstuelta soitettiin takaisin! Ja heillä oli vieläpä pieni huone vapaana. Viimeisiä vietiin. Otin sen.

Vitutti. Sade oli juuri lakannut, ja sekä tie, että sivuvastainen tuuli olivat juuri kääntyneet hieman eri suuntiin. Polkeminen alkoi oikeastaan ensimmäistä kertaa koko päivänä maistua. Mutta vitutti. Koska tuohon juuri varaamaani majoitukseen oli enää reilu 15 kilometriä matkaa ja sitten pitäisi lopettaa polkeminen. Puuh. No, sille ei voi mitään ja turha siitä on ressata. Joskus olen tuuminutkin, että on tavallaan ihana fiilis siinä vitutuksen ohessa, kun on pakko lopettaa lenkki kesken ja jalkoja sekä ajofiilistä kuitenkin olisi. Allaolevilta videoilta käy myös ilmi kaino toive, notta josko tuon käyttämättömän ajofiiliksen voisi sitten käyttää vaikkapa seuraavana päivänä. Kyllä sille tarvetta keksittäisiin :)

Tässä avatumista aiheesta sekä muita kuulumisia alkaen klo 20:56 (Norjan aikaa). Takana 153 km. Klikkaa kuvaa, niin saat videon:

 Ja osa 2, alkaen klo 20:58. Video tämäkin:

Noh. Siellä se Fjellstue sitten oli. Kello oli jotain ehkä 21:45 luokkaa paikallista aikaa, ja päivän ajeluiden saldona yhteensä 161.9 km, keskinopeutena huimat 19.5 km/h. Kuten tuossa ylempänä videoilla jo totesin, niin en ollut varmaan ikinä ajanut millään pyörällä asfaltilla 150 kilsaa (tai nyt tuota nippa nappa täyttynyttä 100 mailia) noin hitaasti. Mutta ajoinpa kuitenkin. Tarkemmat statsit ja reitti ovat tarjolla tässä kohti Stravaa. Hetan ja Kautokeinoon johtavan tien Suomen puolisella osuudella oli tullut käytyä jo aiemminkin, siksi uusia Wandrer-kilometrejä tuli vain vaatimattomat 124.99 kappaletta, ja uusia Veloviewerin ruutuja 169.

Yhteensä Ruskaa oli nyt takana noin 1651 kilometriä. 

 

Fjellstuen ravintola taisi olla jo kiinni, mutta respassa oli jotain kioskisapuskaa. Kylmän, pimeän ja märän päivän kunniaksi tyydyin norjalaiseen pimeään jäätelöön. Repussa oli kuitenkin vielä jäljellä evässämpylöitä.

Kyselin myös aamiaisesta, mutta se olisi ollut tarjolla vasta liian myöhään. Kello oli nyt niin vähän, notta laskeskelin ja (sade-ennustuksia katsellen) päättelin, että joskus kuuden jälkeen olisi hyvä olla jo matkalla. Ei siinä, respan porukka oli ystävällistä ja tarjoutui aikaistamaan aamiaista tai jopa tekemään jotain pientä evästä mukaan, mutta minulla oli niitä varsin runsaasti täytettyjä sämpylöitä repussa vielä ihan sopivasti. Niistä saisi siis aivan tarpeeksi hyvän aamiaisenkin. Mutustin jätskin naamaan ulkosalla kauniissa säkkipimeissä maisemissa ja painuin huoneeseeni huoltamaan itseäni, lataamaan laitteita ja mussuttamaan naamaani pari sämpylää iltapalaksi. Käytävällä oli kuivauskaappejakin. Täydessä pöhinässä, sillä talo taisi olla melko täynnä ja geneerinen asiakastyyppi tähän aikaan vuodesta taisi olla läpimärkä metsästäjä.

Huone oli kiva. Ja sänky varsin kelvollinen. Kyllä kelpasi olla sisällä tuon raskaan, vaikkakin hieman turhauttavan vähäkilometrisen päivän jälkeen. Sängyssä ollut peitto oli varmaan 20 senttiä paksu. En ollut varmaan ikinä nähnyt niin paksua peittoa. Enkä nukkunut niin kuuman peiton alla.

 

Kirjauduin vielä mobiilioperaattorin sivuille, ja sieltähän löytyi täppä joka piti rastia (tai ottaa rasti pois, en nyt muista), jotta saisi datan kulkemaan Suomen rajojen ulkopuolella. Testasin. Toimi. Nukahdin.

Ruska 2022, osa 6 - Ylös Kullaojalta

Kello 23.48, Kullaojan vesiputous. Lämpötila: hieman pakkasen puolella. Portaat: jäässä ja saatanan liukkaat. Takana tässä vaiheessa noin 1073 / 2100 km ja samoilla silmilläkin Posiolta saakka noin 255 km.

Portaat olivat mustasta jäästä niin liukkaat, etten tosiaan ollut varmaan koskaan pelännyt noin paljoa kuin tuolla. Kenttääkään ei ollut, vaikka puhelin väitti toisin. Jos tuolla jotain olisi käynyt, olisi siellä varmasti saanut odottaa pakkasessa hyvän tovin. Twiittasin tuon ylläolevan varoitusviestin heti samantien tuolloin klo 23.48. Mutta kun kenttää ei tosiaan tainnut olla, niin tuo twiitti oli mennyt läpi vasta klo 02:26, kuten kuvan alta teksteistä näkeekin.

Eiväthän nuo portaat tietenkään kuvassa näytä liukkailta. Mutta sitäkin petollisempaa se jääkuorrutus oli. Onneksi osasin arvata niiden olevan jäiset ja olin varovainen jo ennen ensimmäistä askelyritystä.

Pääsin kuitenkin ehjin nahjoin ja kipein polvin tuolta ylös pyörän kanssa. Sääntöjen mukaan jokaisella rastilla pitää siis käydä pyörän kanssa aivan perillä asti ja yhtään tavaroitakaan ei saa jättää odottamaan paluureitille pistomaisillakaan rasteilla. Toivottavasti kukaan muu ei joutunut tuonne yön pakkasessa. Porrasäherryksessä ja polulla pysyi hyvin lämpimänä vauhdin ja työmäärän keskinäisen suhteen ollessa siihen suotuisa. Tielle päästyäni piti palata pieni matka takaisin päin, ja kääntyä sitten seuraavasta risteyksestä ylämäen päältä vasemmalle. Tuota risteystä lähestyessäni näillä pienillä talousmetsäerämaan sorateillä alkoi yhtäkkiä kuulua hurjaa matalaa jyrinää ja pian maisema valkeni, kun juuri sieltä vasemmalta lähestyi hurjaa kyytiä täpötäysi täysperävaunutukkirekka vähintäänkin ilmatorjuntakelpoisine valonheittimineen. Se ehti kuitenkin painaa risteyksestä hyvin ohitse ennen saapumistani siihen, ja pölisevä tiekin ehti hieman seljetä.

En saanut nauttia pimeydestä, pakkasesta ja palelevista varpaista kuin viitisentoista kilometriä, ennen kuin kaukana metsässä alkoi näkyä kirkkaita valoja. Motohan siellä töissä. Kello oli siis ehkä yksi yöllä. Mahtoi sielläkin kuski ihmetellä mikä heppu kirkkailla valoilla matelee noin hidasta vauhtia tietä pitkin.

Tämä etappi oli pitkä ja paperilla ihan kiva soratiepätkä. Noin 120 kilometriä soraa putkeen yön pimeydessä. Putous sijaitsi jotakuinkin puolivälissä tuota. Alkumatka oli vielä aika smoothia soraa, mutta teiden pienentyessä pintakin kävi karkeammaksi. Ei tuo minnuu haitannut, mutta kapeampirenkaisilla oli varmasti ns. kivaa.

 

Kapeampirenkaisilla oli ns. kivaa

Pakkasessa oli muutoinkin kiva ajella, mitä nyt tosiaan useampaan kertaan piti kävellä varpaita lämpimiksi, kun polven takia juostakaan ei uskaltanut. Reissun ensimmäinen tien yli viritelty poroaitakin tuli nähtyä, avattua, läpäistyä ja suljettua.

Juuri tällaisen mallista poroaitaa en ollutkaan ennen kohdannut

Muuten vaatetta oli kyllä ihan sopivasti, mutta nuo Shimanon vuosia vanhat ns. talvikengät (tarkka malli MW-81) soveltuvat lähinnä Keski-Euroopan talviin, eli ihan jees sinne nollan hujakoille. Mutta väsyneenä ei lämmöntuotto enää ole ihan priimaa, ja kamppeetkin olivat hieman kosteat. Tähän yhdistettynä tuo mieto neljän asteen pakkanen piti miut pyörän päällä varsin tehokkaasti, joskin vauhdin suhteen rauhallisesti. Etenkin kuseskelu- ja evästauot tuli hoidettua tehokkaasti, koska tauon venyessä yli kahden minuutin, alkoi jo vilu iskeä. Piti aina siis jatkaa matkaa varsin pian.

Ruskaparta yöllä klo 01:56

Samasta syystä en sitten lopulta päättänytkään yöpyä yöllä. Kävin katsastamassa yhden matkan varrella olleista grillikatoksista ihan vain että tietäisin sitten millaisia ne ovat, jos tänne vaikka joskus tarvitsisi eksyä uudestaankin.

No, tuollaisia ne. Kai noissa nukkuisi, jos makuupussiinsa luottaisi.

Soratie-etapin varrella sijainneiden grillikatoksien jälkeen seuraavalle laavulle oli vielä pitkästi matkaa. Saavuin lopulta tältä soratie-etapilta päällystettyjen teiden pariin Marttiin klo 03:24. Ja täältäkin olisi vielä matkaa seuraaville laavuille. Tässä Martista aamuyön vilpoisia terveisiä, makuupussi jäässä. Ja kuulostaapa tuo puhekin olevan hieman sammaltavan oloista.

Tsekkaa terveisvideo ja laita äänet päälle: https://twitter.com/pekkatahkola/status/1571393401920323585

Martissa oli tosiaan katuvalot. Ja asfalttia. Ja ihan perkeleen hiljaista. Tässä taisi tulla joku 150 kilometriä matkattua ilman, että näin sitten yhtikäs ketään.

Jatkoin Martista jonkin matkaa kohti Savukoskea, mutta sinne asti en menisi. Mitäpä se hövejäis, eihän siellä ole mikään auki, ja matkaakin tulisi vain lisää. Käännyin siis oikealle Sodankylään tietä 967. Tienviitta taisi näyttää Sodankylän suuntaan joitain hieman antikliimaksisia lukemia, olisiko ollut 76 kilometrin luokkaa. Tie nousi ja nousi, mutta vain loivasti. Vanhan tien linjauksiakin näkyi ainakin alkumatkasta. Olisi kiinnostanut ajaa niitäkin, mutta samalla myös ei, kun mittarissa oli jo reilusti yli 300 kilometriä samoilla silmillä.

 

Pikkuhiljaa myös aamu alkoi sarastaa, mutta lämpötila ei noussut yhtään. Olin ajatellut pysähtyväni pikku torkuille kunhan aurinko alkaisi hieman lämmittää päivää, ja kunhan löytäisin jonkin paikan missä torkahtaa nopeasti vain makuupussissa. Ostin tosiaan tämän makuupussin juuri ennen Ruskaa, ja tähän mennessä olin nukkunut siinä vasta yhden yön, ja sekin oli kodassa Kuhmon ja Hyrynsalmen välillä paljon lämpimämpänä yönä. En siis uskaltanut vielä pakkasessa pysähtyä lepäilemään tietämättä kuinka lämmin pussi oikeasti olisi, varsinkaan väsyneenä ja ainakin hieman kosteilla kamppeilla.

 

Orastavia aamun merkkejä näkyvissä klo 05:10

 

Aamukuuden jälkeen lähettelin somemaailmalle kebabterveisiä videon muodossa. Voit tsekata ne tästä:
https://twitter.com/pekkatahkola/status/1569586980475879424

Hieman terveisten jälkeen pääsin Sodankylän puolelle. Pitihän se kunnanrajakilpiselfiekin ottaa.

Pyssykylän rajalla klo 06:43

Tästä ei ollutkaan enää pitkä matka Kelujärven laavulle, minkä saavutin lopulta noin klo 07:10, mittarissa samoille silmille noin 382 km, ja lähdöstä aika tarkkaan 1200 km. Laavu oli ihan tien vieressä, ja siinä oli useampi auto parkissa. Laavu oli puolikota, ja siinä oli vain kapeahkot yhden leveän lankun penkit. Ajattelin että fuck it, tungin korvatulpat korviin, kaivoin makuupussin esille ja kömmin pussiin yhden lankun penkille, ilman mitään makuualustaakaan.

Pussissa pärjäsi hyvin. Mutta meteliä piisasi korvatulpista huolimatta. En tiedä mitä siellä rannalla puuhattiin. Lopulta yhdeksän aikoihin revin itseni ylös, pakkasin kamat ja klo 09:31 olin jälleen liikkeellä. Olin nukkunut huonosti, heräten meteliin vähän väliä. Kuitenkin sain ehkä yhteensä tunteroisen unta.

Tie Sodankylään kulkee Kelujärven läpi. Aamu"yö"paikkana toiminut laavu jäi takaoikealle.

Laavu pilkistää tuolta. Kuva Google Street Viewistä. Omalla visiitilläni ei ollut ihan noin sinivehreä värimaisema.

Myöhemmin selvisi, että myös Riku oli yöpynyt samassa paikassa yhtaikaa kanssani. En vain huomannut häntä ollenkaan. Riku oli tullut laavulle jo kauan ennen minua, katsonut ettei noilla penkeillä voinut nukkua (eipä!), ja sitten hoksannut että täällähän on myös pukukoppi, joka oli kuulemma aivan täydellinen randohotelli. Hän oli myös yöllä havahtunut vapaarattaani ääneen ;) Miä taas en ollut koko pukukoppia edes huomannut.

Autuaan tietämättä siitä, että Riku koisi vielä rannan kopissa jatkoin matkaani kohti Sodankylää. Polviin ei sattunut pahemmin, mutta perseeseen alkoi sattua sitten senkin edestä. Onko se sitten kuitenkin hiertynyt pilalle?

Olin ajoittanut herätyskellon melodiat soimaan siten, että pääsisin johonkin kotiruokalounasbuffettiin heti sellaisen auetessa. Kai nyt Sodankylässä sellainen jossain on? Ja varmasti klo 10.30 alkaen? Googlettelin vaikka kuinka, ja ei hitto ollut. Oli kyllä ollut joskus menneisyydessä.

 

Taakse jäänyt vilpoinen yö mielessäni tuumin että tässähän mennään vain pohjoisemmaksi - olisivatko tulevat yöt vielä kylmempiä? Etsin käsiini urheiluliikkeen, ja ostin sieltä sikahintaisen tuuliliivin ja pari kemiallista varpaan/kädenlämmitintä hätävaraksi. Olin kyllä alunperin suunnitellut ottavani sellaiset mukaan jo kotoa, mutta enpä sitten ollutkaan  ottanut. Urheiluliikkeessä oli varsin ystävällistä ja palvelualtista henkilökuntaa, ja kyselin heiltä myös lounasvinkkejä. Ainoa oikea lounasbuffetpaikka oli kuulemma takaisin tulosuuntaani puolitoista kilometriä. Ja takaisin päin palaaminenhan ei ollut vaihtoehto. Häntä koipien välissä loikin, tai siis raahustin, viereiseen kebabpizzeriaan ja tilasin jonkin epämääräisen hampurilaisaterian.

Heti ruoan tilattuani oli jälleen huoltorutiinin aika: sähkövermeet lataukseen, pyörän pikainen tarkistus, ketjun öljyäminen tarvittaessa, ja juomapullojen täyttö. Siinä ruokaa odotellessani katselin myös sadetutkaa, ja näytti siltä että jos lähtisin tästä nopeasti matkaan, ehtisin vielä seuraavan sadekuuron alta pois.

Söin sopivalla vauhdilla, kuitenkaan liikaa hätiköimättä ja lähdin polkemaan. Ensiksi kuitenkin viereiseen S-markettiin josta hieman evästä ja vessassa pikainen perseen huolto. Sen jälkeen piti aluksi polkea aavistus etelään, mutta sitten pääsikin jo kääntymään länteen kohti Kittilää. Sadetutkan ennuste näytti huonolta, en ehtisi alta pois. Polvi oli jälleen kipeä, ja perseeseenkin sattui yhä enemmän kaikesta huollosta huolimatta.

Sade alkoi. Sadetta tuli yllättävän paljon ja pitkään, selvästi pidempään kuin tutkahavainnot ja niistä itse ekstrapoloimani ennuste antoi ymmärtää. Mutta loppui se kuitenkin. Yksi ärsytys vähemmän. Polvi- ja perskivut kuitenkin alkoivat äityä sietämättömiksi ja lopulta miun oli pakko pysähtyä ja luovuttaa.

Seuraa tunnustus.

 

Karmea sellainen.

Ei ehkä kannata lukea pidemmälle.

 

Teitä on varoitettu.

 

Olen aina ajanut bibsienkin kanssa alushousut jalassa bibsien alla. Niin myös nyt Ruskassa. Minulla ei ole aiemmin ollut mitään ongelmia asian suhteen, ja vaikka intternetissä lukeekin kolmeen miljoonaan kertaan, että pyöräilypöksyjen kanssa EI käytetä alushousuja, niin käytin silti. Koska minusta tuntui että se oli hyvä ja se tuntui sopivan minulle. Ja minähän en muilta kysy, jos juttu toimii.

Lopulta, Ruskaa 1278 kilometriä poljettuani, se ei enää toiminut, ja oli pakko luovuttaa. Tien oikealta puolelta löytyi sopivan metsäistä kuivaa kangasmaastoa ja näkösuojaa, ja kurvasin ajokkini sinne. Strippailin alushousut pois alta ja yritin vielä epätoivoisesti pelastaa mitä perseestä pelastettavissa oli. Säädin samalla hieman takavaihtajaa, koska tuntui että vaihteet olivat hieman hakusessa. Ihmeellistä kyllä, koska mielestäni takavaihtaja tai korvake eivät olleet saaneet minkäänlaisia iskuja tai muuta kaltoinkohtelua.

Pukeuduin ja jatkoin matkaa. Olin seurannasta katsonut, että Riku tulee ihan pian minusta ohi. Tässäkään vaiheessa en vielä tiennyt että hän oli yöpynyt samassa paikassa kuin minä. Odotin jo siis tielle palatessani Rikua, mutta eipä näkynyt ei.

Viisi kilometriä myöhemmin piti pysähtyä uudestaan säätämään takavaihtajaa. Nyt tässä on jokin pielessä, säätövarakin alkoi jo loppua kesken. Mitä ihmettä?

Sitten huomasin sen. Takapakka oli löysällä, lähes irti. Ei helevetti. Eihän miulla ole pakka-avaintakaan mukanaa. Siinä ihmetellessäni yhtäkkiä Riku säikäytti miut huikkaamalla morot metrin päästä. Tulihan se sieltä ;)

Riku jatkoi samantien matkaa, mutta minä menin tien viereen ja laitoin pyörän jotain metallista porttihässäkkää vasten. Kaivoin Leathermanin esille ja rupesin sillä varovasti yrittämään takapakan lukkorenkaan kiristämistä. Onnistui. Varovasti ja hitaasti. Ei tarvinnut edes takakiekkoa irroittaa. Helpottaa muuten ihan saakelisti kun ei tarvitse kääntää täyteen pakattua pyörää katolleen, saati yrittää irroittaa takakiekkoa kääntämättä pyörää. Pysyisiköhän se. Kokeillaan. Kai nyt Kittilässä on jokin pyörähuolto josta nyt sentään pakka-avain löytyy? Pakko olla?

Lähdin polkemaan varovasti eteenpäin. Googlettelin samalla pyörähuoltoja heikolla menestyksellä. Pyörähuoltoja oli ollut joskus, mutta ne olivat joko lopettaneet, tai eivät päivittäneet mitään nettiin vuosiin, tai lopettaneet "tältä kaudelta". Soitin pariinkin numeroon ja yhdestä jopa vastattiin. Tämä heppu teki kesäisin pyörähuoltoja ja nyt "pyöräilykauden päätyttyä" tekikin hierontoja Levillä. Hän ei siis edes ollut Kittilässä, mutta vinkkasi kuitenkin Kittilän Työpajasta, joka on ilmeisesti kunnan ylläpitämä paikka. Siellä varmasti olisi työkaluja, olihan kyseessä kuitenkin metallipaja ja kuulemma korjasivat pyöriäkin!

Sain työpajan työnjohtajan kiinni. Hän oli käymässä jossain kaatopaikalla, mutta kertoi työntekijöiden olevan kyllä paikalla, eli sinne vaan. Ei osannut varmaksi sanoa, olisiko pakka-avainta, mutta heikkokin oljenkorsi on parempi kuin ei kortta ollenkaan. Paja menisi kiinni neljältä, ja minulla oli kaikkien näiden alushousu- ja polvisäätöjen jälkeen aikaa enää tasan puolitoista tuntia. Matkaa 32 km, ja kipeillä polvilla & perseellä toteuma Sodankylästä Kittilän suuntaan oli realisoitunut hädin tuskin 20 km/h vauhtia. Kiirettä siis alkoi pukata.

Tämä pieni huoltotauko ilmeisesti kuitenkin auttoi polvia ja persettäkin hieman, ja sain Otsoon kivasti vauhtia. Lopulta olin pajalla hyvissä ajoin klo 15:47 ja pienen tonkimisen jälkeen lähes täydellinen työkalukin löytyi. Pienellä sievällä lievällä väkivallalla työkalu istui lukkorenkaaseen. Avasin ja putsasin sen, ja holvasin siihen kunnolla ruuvilukitetta ennen kiinnittämistä. Samalla ehti hieman turi- ja tarinoida paikan mukavien heppujen kanssa, ja halusivatpa he ottaa jotain somekuviakin miusta pajalla (jos muuten luette tätä niin laittakaapa miullekin nuita kuvia tulemaan!). Eivät halunneet hommasta mitään maksuakaan. Pääsin jatkamaan matkaa lopulta jo 16:01, eli kauaa yliajalle ei homma mennyt!

Mikäli tämä työpajakorsi ei olisi toiminut, olisi Levillä kuitenkin ilmeisesti ollut klo 19 saakka avoinna oleva pyörävuokraamo, josta todennäköisesti olisi myös löytynyt työkalu. Mutta onneksi, onneksi, ja vielä kerran onneksi pakka löystyi nyt (tai ties kuinka pitkään se oli jo ollut löysällä), eikä vasta Levin jälkeen. Olisi ollut melkoinen työ löytää työkalua enää myöhemmin Puljun erämaan, Kalmankaltion ja Hetta-Alta -välin maastoista.

Pääsin takaisin tielle 81. Se oli aivan karmea, hirveä ja poroa. Tai ei se tie niin paha, mutta liikenteen määrä. Ja tien pinta oli märkä. En olisi etukäteen arvannut, että Kittilän ja Levin välillä voisi tuolloin märkänä syyskuisena tiistai-iltana olla noin paljoa liikennettä. Sitä oli niin paljon, että siirryin heti Levin päässä paljon maantietä sekä vaaka- että pystytasossa mutkittelevammalle pyörätielle, kun vain suinkin kykenin. Levin päässä sateli hieman, ja sadetutkasta olin jo nähnyt että myöhemmin illalla kastutaan.

 

Hieman ennen Leviä piti varoa Moottorikelkkaa.

Rullailin Levin S-Marketille ja pidin jälleen vessassa huoltotauon. Ostin kaupasta taas reilummahkosti evästä, sillä edessä oli pitkä taival. Yritin myös soitella Kalmakaltion läheltä Nunnasesta itselleni yöpaikkaa sisätiloista, mutta kaikki majapaikat siellä olivat varattuja. Nunnanen olisi ollut siinä mielessä hyvä yöpaikka, että sinne olisi voinut mennä suoraan käymättä ensin Kalmakaltion piston päässä pakkopisteellä, tai vasta siellä käynnin jälkeen, sillä se sijaitsi jotakuinkin Kalmakaltion risteyksessä. Olisi siis voinut hieman säätää yöpymistään jaksamisen mukaan. No, ei voi mitään. Ei sitten säädetty.

Pakkasin ruoat pyörään, laukkuihin ja reppuun, ja läksin kiireellä polkemaan pohjoiseen, katsellen sadetutkasta että kohta se sade miut kiinni saapi. Edessä oli myös pätkä soratietä, ja melko pian soraosuuden alettua sadekin alkoi. Pysähdyin ja puin päälle sadehousut ja -takin. Niiden kanssa ajaminen oli jälleen kuraisellakin soratiellä oikeastaan aika jees. Liikennettäkään tällä Tepaston suuntaan suuntaavalla tiellä ei enää juuri ollut. Kukapa sinne nyt haluaisikaan, varsinkaan märkään pimenevään iltaan, kysyn vain.

 

Märkää soratietä Tepastoon. Eihän tuo kuvassa pahalta näytä, eikä se nyt sitten kovin paha ollutkaan.

 

Taisin päästä loppujen lopuksi suhteellisen vähäisellä noiden märkien ja kuraisten sorateiden suhteen. Ilmeisesti myöhemmin perässä tulleet olivat saaneet nauttia tuon koko edellisen yöni Naruskan-Kullaojan-Martin etapin huomattavasti kosteampana tarjoiltuna. Valitsisin kyllä milloin vain itsekin tuon minulle tarjoillun neljän asteen pakkasen kovan kylmän soratien. Märkiä sorateitä oli kyllä vielä toki tässä vaiheessa edessä ihan riittävästi, ja vielä tänä yönäkin.

 

No, juuri tämä märkä soratie kuitenkin muuttui päällystetyksi hieman ennen Tepaston risteystä. Tuumin siinä että tässähän tarvitsee kohta taas vessatauon. Vilkaisin Garminia, enkä ollut uskoa silmiäni sillä se näytti 200 metrin päässä edessä tien vieressä reitin varrella olevan vessan! Mitä helkkaria. Ajoin tsekkaamaan, ja siellähän oli komea melko hyväkuntoinen tuplahuussi levähdyspaikalla Ounasjoen varrella. Kyllä nyt Ruskakuskia hellittiin, ei tarvinnut mitään paskapuskia miettiä.

Tämän lyhyen tauon jälkeen matka jatkui Tepastosta ylös Puljun suuntaan. Maisemat olisivat varmaan olleet ihan hienot, mutta ilta alkoi olla jo sen verran pimeä, ettei niitä paljoa nähnyt. Sadekin hellitti, joskaan ei loppunut kokonaan. Märkää, kosteaa, tihkua ja tuulista. Ei kuitenkaan vastatuulta. Matka oli vielä pitkä, ja yöpaikasta ei ollut mitään varmuutta. Mieleeni hiipi varovainen ajatus Hettaan saakka polkemisesta. Sinne oli vielä reilusti yli 100 kilometriä, joten sinne saapuminen menisi varovaistenkin ajatusten säestämänä reilusti pikkutuntien puolelle.

Jossain Suksi-, Särki- ja Salankijärvien kieppeillä Lompolon ja Puljun välissä hieman ennen iltakahdeksaa uskaltauduin lopulta soittamaan Hettaan Jussan Tuvalle, eli juuri samaan hotelliin josta seuraava leima haettaisiin. Siellä taidettiin heti arvata että joku pöljä pyöräilijä on tulossa, ja respan tyyppi onnistui oikeasti piristämään minua kannustavilla kommenteilla. Yöpäivystyskin oli, joten ei tarvinnut muistaa mitään lokerokoodeja tai muita härpäkkeitä. Sen kun tulisi paikalle. Varasin siis huoneen hieman epäuskoisena siitä, pääsisinkö perille. Mutta olipahan taas tavoite. Tarkistin myöhemmin, että tästä paikasta matkatoteuma hotellille oli 113 km.

Jatkoin polkemista. Pikkuhiljaa maisemat vaihtuivat, vaikken niitä siinä pimeydessä huomannutkaan. Aika korkeallekin taidettiin kiivetä - jos nyt kartalta oikein katson niin noin 385 metrin korkeuteen. Garmin tosin sanoo 405, mutta sanokoot.

Olin etukäteen katsellut kartalta ja streetviewistä hieman pihatieltä näyttävän pikkutieoikaisun Kalmakaltion suuntaan. Se lyhentäisi matkaa jopa noin 700 metriä. Tien alussa ei näyttänyt olevan mitään kieltoja, joten sinne vain. Ja läpihän siitä pääsi, vaikka tien reunuspuskat tulivat jo hyvin lähelle näkökenttää.

Kalmakaltiontie oli soratie. Tai oikeastaan ehkä hiekkatie. Hiekkatie oli märkä ja paikoin hyvin pehmeä. Paikoin myös kovahko. Paikoin erittäin reippaasti nimismiehen kiharoilla. Tien numerohan on muuten 19994, näin sivuhuomiona. Matkaahan tästä kohti seuraavaa pakkopistettä, mönkijäuralla sijaitsevaa Kalmakaltionojan siltaa, ei ollut mitenkään hirveästi, olisiko ollut viitisentoista kilsaa suuntaansa tietä ja päälle hieman mutkittelevaa mönkijäuraa, mutta se oli hidasta. Tuntui ettei tie lopu ikinä, ja vähän väliä se imi jopa miun maastorenkaani syvälle sisäänsä. Tien pintakerros oli paikoin kastunut ns. läpi saakka, ja se oli petollinen sekä imukykynsä, että liejumaiseksi muuttuneen liukkautensa puolesta. Meinasi miunkin pyörä lähteä omille teilleen kerran alamäessä. Mutta siinä pyörän valojen ja kypärävalon (onneksi oli se lisävalona mukana!) kanssa ajaessa tihrustellessa oppi kuitenkin tuotakin tietä ja sen vaihtelevia pinta- ja kantavuusolosuhteita pikkuhiljaa lukemaan, ja ohjaamaan Otson pahimpia paikkoja vältellen eteenpäin ylös, alas ja sivuille tuota mutkittelevaa hiekkatietä pitkin.

Viimein tie päättyi ja oli aika suunnata mönkijäuralle. Onneksi olin piirtänyt reitin tässä hyvinkin tarkkaan, muutoin olisi varmaan mennyt miullakin aikaa oikean uran löytämiseen (kuulin joitain huhuja, että muilla meni), sillä niitä risteili aivan joka suuntaan ja pimeässä oli hyvin vaikeaa päätellä mikä on oikea. Löysin kuitenkin hyvin nopeasti hyvien reittijälkieni ansiosta oikealle reitille, mutta ei se tosiaan helppoa ollut. En ihmettele, että muilla oli siinä hieman enemmänkin vaikeuksia. Ja täällä siitä lisäkypärävalosta vasta hyötyä olikin.

Oikeakin mönkijäura haarautui vähän väliä, ja vaihtoehtoja joista valita, oli useita. Osa haaroista ja mutkista kierteli pehmeimpiä tai muutoin heikommin kulkukelpoisia paikkoja, mutta pimeässä niistäkin oli hankalaa päätellä etukäteen liikoja. Olin kuitenkin aiemmilla seikkailuillani ajellut samantapaisia mönkijäuria pohjoisen maastoissa, ja niistä oli oppinut jo sen verran että kyllä ne tuollaisessa maastossa yleensä menevät lopulta kaikki samaan suuntaan. Mutta ei välttämättä.

Mönkijäurat mutkittelivat tosiaan melko lailla myös pystytasossa, välillä melko jyrkästikin. Kruisailemalla paikoin aika melleviäkin rengasuria pitkin sain nautiskella jopa jonkinasteisesta bermiflow'sta. Mutta sade oli pehmittänyt hieman rengasurien pintaa tehden niihin usein ohuen liejukerroksen pintaan. Ensimmäisen läheltäpiti-oho-hups-kokemuksen jälkeen melkein huusin itselleni ääneen että ei Pekka ei, nyt saatana loppuu tuo. Henki lähtee vielä. Oli siellä siis tosiaan liukasta.

Näin jo Kalmakaltion hiekkatiellä melko tuoreita renkaanjälkiä tien pinnassa, enkä nähnyt niiden palaavan takaisin samaa tietä. Tiesin siis Rikun olevan jossain edessäni, ja lopulta noin 100-200 metriä ennen Kalmakaltion siltaa Riku tulikin vastaan. Osasin jo arvata että sileähköillä renkailla mönkijäura on voinut olla melkoista seikkailua, ja otin puhelimen esille siltä varalta, josko hän haluaisi kertoa kommenttejaan ja taltioittaa niitä videon muodossa. Noin puolessa sekunnissa ymmärsin ettei se ole ehkä hyvä idea. Riku totesi tuttuun ja rauhalliseen sekä asialliseen sävyynsä muistaakseni näin: "Meinaa oikeasti huumori loppua näihin Mäkipään rasteihin." Epäilemättä. Vaikka itselläkin oli nihkeähkö fiilis, niin miä tykkäsin rastista, mutta olin varmaan noissa olosuhteissa ainoa. Päivänvalossa ja kuivemmassa kelissä olisi varmasti ollut vielä hienompi paikka. Toivotin Rikulle voimia ja tsemppiä, ja jatkoimme eri suuntiin, Riku takaisin Hettaa kohti ja minä rastille.

Ja siinähän se rasti oli. Kalmakaltionojan silta. Olin siellä klo 23:02. Satoi. Mutta jälleen yksi piste saavutettu.

 

Kuulumisia Kalmakaltionojan sillalta klo kaksikymmentäkolmenollajotakin.

Nyt pitäisi jaksaa rämpiä ja raahustautua Hettaan hotellille asti. Ensin piti vielä selvitä takaisin mönkijäuraa hiekkatielle, ja sitten se upottava hiekkatie.

Aika pian olin takaisin tiellä. Jotenkin tuntuu usein siltä, että samaa reittiä takaisin palatessa paluureitti tuntuu lyhyemmältä kuin menomatka. Äkkiseltään voisi kuvitella sen olevan toisinpäin, sillä mennessä reitti on tuntematon ja mielenkiintoisempi eikä tunnu niin tylsältä. Mistä sitten lie johtuu, että reitti silti tuntuu kulkevan takaisin nopeammin. Enivei, en valita.

Sain Rikun kiinni melkein heti tielle päästyäni. Nopeuseromme tuolla hitaalla hiekkatiellä oli yllättävän suuri. Jäin pitämään Rikulle juttuseuraa niiksi muutamiksi minuuteiksi, mitkä sääntöjen puitteissa ovat sallittuja. Se oli itsellekin kovin arvokasta piristystä. Ja ainahan on mukava jutella useampikertaisen Ruska-konkarin kanssa. Säännöt eivät kuitenkaan salli tuota muutamaa minuuttia pidempää yhteistä ajelua edes vierekkäin, joten pistin kampiin pari wattia lisää ja katosin etiäppäin.

 

Pohdintoja perin pehmeältä päällystämättömältä paikallistieltä 

Pian (no ei todellakaan, vaan ehkä noin klo 00:20) pääsin Otson kanssa takaisin asfaltille. Lämpötila oli nippa nappa plussan puolella, ja tuuli oli yllättävän voimakas. Aiemmin olin ajanut etelästä pohjoista kohti, jolloin tuuli oli ollut enimmäkseen myötäisen puoleinen, mutta nyt Kalmakaltiosta Hettaan, eli aika suoraan länttä kohti ajaessa tuulikin alkoi kääntyä ihan mihin sattuu -suuntaan.

Nunnasessa oli katuvalot. Pysähdyin hetkeksi, sillä alkoi olla melko kostea ja vilpoinen olo. Pysähdyin valon alle, sain pyöräni jotain tolppaa tai telinettä vasten pystyyn, ja kaivoin peräporkkanasta tai repusta vielä esiin tuon aiemmin Sodankylästä ostamani ryöstöhintaisen tuuliliivin, jonka vedin sadetakin päälle. Tulipahan sitäkin sitten käytettyä ainakin kerran.

Seuraavat noin 42 kilometriä Hettaan olivat melko hitaita. Välillä vasta- ja sivutuulen säestämiä, ja tuntui ettei tie lopu ikinä. Oli pimeää. Pysähtelin välillä ja mutustin Pätkistä. Katselin siinä ohi kruisaillessani muuatta kartoilleni tallentamaani laavuakin tien varressa, ja tuumin että onneksi varasin sen hotellihuoneen, vaikka matkaa vielä olikin.

Jälkikäteen dataa tutkiskellessa tuokin 42 km osuus meni taukoineen vain aavistuksen yli 2 tuntiin, joten kaipa se kuitenkin oli ihan kohtuullista ajatellen, että tässä oli taivallettu käytännössä samoilla silmillä jo reilusti yli 600 kilometriä ja taukoineen yli 40 tuntia. Mukana tuossa olivat toki nuo noin tunnin huonolaatuiset torkut Kelujärven laavun yksilankkuisella penkillä aamulla kolmisensataa kilometriä aiemmin. Toki mukana olivat myös seikkailut ja paikoin erittäin hitaat tallustelut epämääräisiä ja jäisiä portaita pitkin Jyrävälle ja Kullaojalle.

Lopulta Hettaan saavuttaessa edes katuvalot eivät olleet päällä, ennen kuin oltiin aivan paikan ns. ydinkeskustassa. Voin sanoa, että olin varsin iloinen kun viimein saavuin Hotelli Jussan tuvan pihaan klo 02:30 yöllä keskiviikon puolella. Mittarissa oli tältä etapilta 670,39 kilometriä ja yhteensä matkaa takana Imatralta lähdöstä noin 1488 kilometriä. Ajoja ja lisäkuvia voi zoomailla lisää tästä kohti Stravaa.

Viimein hotellilla, klo 02:30

 

..ja CP3-leimakin kortissa! 🤗

Hotellilla oli tosiaan yöpäivystäjä joka tuli avaamaan oven ja antamaan minulle huoneen avaimen. Pyörä oli Kalmakaltion kurasta aikamoisen sotkuinen, vaikka ehkä tuo 42 km mateluvauhtinen loppuetappi märällä asfaltilla jopa hieman sitä puhdisti. Pimeässähän en tietenkään ollut sitä nähnyt, eikä se ollut kyllä suuremmin kiinnostanutkaan. Varsin kuraisesta pyörästä huolimatta yöpäivystäjä antoi aivan nikottelematta minun viedä pyörä huoneeseen, ja sanoipa vielä sitä varovasti kylppärin puolelle asetellessani ettei sillä nyt ole niin väliä edes.

 

Tämä hotellivessaselfie on otettu kello 02:40. Huomatkaa sikahintainen musta tuuliliivi.

Toimet hotellissa olivat ehkä vähän turhan hitaita. Tajusin, ettei kylppärissä ollut hiustenkuivaajaa joten kävin vielä pyytämässä sellaisen yöpäivystäjältä. Tarvitsin sitä kamojen kuivamiseen.

Yritin levittää kaikki mahdolliset märät kamppeet johonkin kuivumaan ja vauhdittaa kuivumista hiustenkuivaajalla niitä kohti epämääräisesti sohien. Jätin kuivaajan vielä pöhisemään suihkun ja aamuöisen iltapalan ajaksi.

Tajusin sitten, että repussanihan on rullakebab. Sallasta ostettu. Olin kuskannut sitä repussani 508 kilometriä, ja avasin sen heti 33 tunnin jälkeen klo 04:12 hotellilla. Yritin syödä sitä. Ei ollut oikein nälkä. Kebsu ei ollut millään tavalla yhtään mitenkään tulinen, mutta se suorastaan korvensi suuta ja kurkkua. Ja samalla nielu ja sen limakalvot tuntuivat rutikuivilta. Ilmeisesti melkoinen nestehukka. Lopulta sain väkisin tungettua naamaani ehkä puolet tuosta sallalaisesta selkääni satoja kilometrejä painaneesta kebabista, ja jouduin heittämään loput roskiin 😔

 

508 kilometrin rullakebab. Kuva otettu klo 04:11.

Pääsin unille ehkä vasta kaksi tuntia hotellille saapumisen jälkeen noin klo 04.30. Nukuin aika vähän mutta ah niin makeasti.


Jatketaanpa osassa 7. Jospa silloin päästäisiin jo Norjaan?