Ruska 2022, osa 7 - Hidas päivä Hetasta

Aamuyöllä noin klo 02:30 olin saapunut Enontekiön Hettaan, Hotelli Jussan Tupaan. Mittarissa oli ko. etapilta 670,39 kilometriä ja yhteensä matkaa takana Imatralta lähdöstä noin 1488 kilometriä. Hitaiden yötoimien myötä pääsin unille vasta aika myöhään aamulla.

Nukuin ehkäpä nelisen tuntia. Ja sitten vielä puoli tuntia. Unta olisi kyllä piisannut vaikka kuinka. Piti herätä ehkä vähän turhankin vähäisten unien jälkeen suhteellisen ajoissa, jotta ehti hotellin aamupalalle. Ensimmäistä kertaa oli jopa vähän nälkä. Sen ehkä huomaa allaolevasta kuvastakin.

Aamupalaa Jussan Tuvalla

Olin yöllä tai siis aamulla nukkumaan mennessäni arponut herätysaikaa aamiaisen tarjollaoloaikaikkunan asettamien rajoitteiden lisäksi myös sadetutkaennusteen perusteella. Silloin ennuste siis lupaili, että tuo (kuitenkin suhteellisen vähäinen) sade hellittäisi siinä klo 11-12 hujakoilla. En siis pitänyt kiirettä aamiaisellakaan, vaan eipä tuo sade kuitenkaan juuri hellittänyt. Syötyäni, ja kaiken pakattuani vetäydyin vielä huoneeseeni hetkeksi ja pakkailin kaikessa rauhassa, kun ei kerran muka kiirekään ollut. Hiustenkuivaaja pöhisi yhä kamoja kuivemmiksi ehkä aavistuksen vähemmän märiksi. Ikkunaa piti pitää auki (koska saunaolosuhteet eivät nyt kuitenkaan houkutelleet), ja kuulin pihalta melkoisen torvisoittokunnan äänen. Sehän oli Riku, joka saapui hotellin pihaan jarruinensa, tai siis niine, mitä niistä nyt oli jäljellä.

Sain pakkailuni valmiiksi ja lähdin roudaamaan Otsokaravaania ulos. Rikuhan se siellä istui hotellin aulassa puhelimessa. Kuulin ohimennen vain maagiset sanat "Shimanon jarrupalat" tjsp (Rikun jarrupalaseikkailuista kehittyi muuten varsinainen eepos. Lukaiskaapa se tuolta. Lähinnä päivät 4 ja 5). Moikkasimme, ja raahauduin ulos.

Ulos päästyäni Rikun Trek ja Otso pyysivät päästä yhteiskuvaan. Suostuin. Mihinpä tässä kiire.

Otson (vas.) ja Trekin yhteiskuva Jussan Tuvan seinää vasten ke 14.9. klo 12:03

Poljeskelin. Polvikivut olivat ihan hiljaa. Polviin ei sattunut yhtään. Ahh. Mutta heti alusta asti tuntui että nyt onkin akillesjänteiden vuoro. Eihän näillä pääse mihinkään. Helevetti.

Pakko se oli silti yrittää. Ensimmäiset puolitoista kilometriä olivat sekalaista sivumyötäisen tapaista tuulta. Sitten käännyttiin tuttua tietä nro 93 pohjoiseen kohti Norjaa ja Kautokeinoa. Sivumyötäinen tuuli muuttui kunnon sivutuuleksi. Aina kun tie mutkitteli (mitä se ei juuri tehnyt) vaihteli tuuli sekalaisesti sivumyötäisestä sivuvastaiseen. Märkääkin oli, muttei nyt pahemmin sadellut.

Tien 93 kosteaa väriloistoa ja viimeisiä hetkiä Suomen kamaralla hetkeen

Toinen akillesjänne vertyi hieman parempaan kuntoon, mutta toiseen sattui yhä. Polvetkin muistuttivat välillä varovasti olemassaolostaan, mutta olivat sitten kuitenkin muuten hiljaa. Noin 27 kilometrin polkemisen jälkeen pysähdyin Palojärven Galdotievan tutulla, tähän suuntaan Suomen viimeisellä taukopaikalla. Mutustin naamaani jonkin viinerin tai munkin tapaisen hiilihydraattivalmisteen, ja täydensin juomapullot. Muistin näet että viime yönä oli ollut vaikeaa edes juoda vettä kurkun ollessa niin kuiva. Saati syödä mitään, etenkään sitä 508 kilometrin rullakebabia.

Jatkoin matkaa. Ja onneksi, onneksi lähes samantien takaisin maantielle päästyäni hoksasin, että toinen juomapullo jäi vessaan. Taisi olla ainoa unohdus koko Ruskan aikana, ja tämäkin tuotti onneksi vain noin 400 metriä ylimääräistä matkaa.

Juomapullosakkolenkkijälki

Matka jatkui. Saavutin raja-aseman ja Norjan rajan. Norjassa oltiin noin 39 kilometrin matkan jälkeen.

Raja-asema Suomen puolella

 

Norja saavutettu kummallisen tuskaisen ilmeen kera

Jopa Apu-lehti taisi jakaa tuon ylläolevan kuvan. Joka on taas edelleen ehkä jotenkin kummallisimpia kuvistani. Näyttää niinkuin olisi jotenkin hirvittävänkin kamalaa tai surkeaa. Tuossa vaiheessa fiilis oli kuitenkin ihan jees.

Norjan puolelle siirryttäessä Garminin karttapohja tietenkin loppuu. Oli hauskaa ajaa hetken aikaa karttatyhjiössä (vaikka viiva toki jatkuikin), mutta sitten ympäristöuteliaisuuteni vei voiton ja vaihdoin tyhjiön tilalle (tokihan nyt ennakkoon ladatun) Norjan maastokartan. 

Garminin kartta loppuu

Norjan rajan ylityksen jälkeen osasin hieman aavistellakin, ettei mukanani oleva toinen, varallakin oleva kännykkä (joka jakoi sijaintia Ruskan liveseurantaan) kuitenkaan osaa vaihtaa Norjan verkkoon, vaikka olin roamingit sun muut totta kai kännykästä sallinutkin. Niin kävikin, ja huomasin sen itsekin katsoessani mm. liveseurantaa. En kuitenkaan ollut tässä vaiheessa yhtään kiinnostunut asian korjaamisesta sen enempää, kuin mitä nyt pari kertaa koitin näpytellä kännykästä mobiilidataverkkoa päälle ja pois. Oli muutakin tekemistä, kuten nauttia sivuvastatuulesta ja sateesta, joka saavutti minut viimein erään vessatauon aikana. Sain juuri sopivasti nauttia varmaan tuon pätkän ainoasta(?) paikallisen tiehallinnon ylläpitämästä(?) sisätila-WC:stä joka oli yllättävänkin tilava ja etenkin suojasi tuulelta.

Norjan puolella oli aluksi kovin paljon tällaisehkoa

Kenties kiitos aamupäivän maittavan aamuhkopalan, vessassa piti käydä taas uudestaan pian, ja onneksi kohdalle sattui leirintäalue mökkeineen ja pesutiloineen. Avain piti pyytää respasta, ja puhuimme kaiken maailman sekalaista norjan, ruotsin, englannin ja suomen sekoitusta ja niitä yhdistelemällä ymmärsimme toisiamme kaiketi aika hyvin. Ostin pari suklaapatukkaa kiitokseksi siitä että sain käyttää pesutiloja.

Pian oltiinkin sitten Kautokeinossa. Olin ajaessani tuuminut, notta yrittäisin löytää täältä itselleni yhden pitkähihaisen merinopaidan lisää. Se olisi parempi tuolla nyt ajotakkina käyttämäni sadetakin alla, kuin tuo aiemmin Sodankylästä ostamani saatananvarsin kallis tuuliliivi takin päällä. Ja ilmeisesti liivi sadetakin päällä saattaa lopulta aiheuttaa sen, että vesi pääseekin kastelemaan takin läpi.

Aiempia googlettelujani vastoin heti ensimmäinen (kaikista kahdesta?) marketista Kautokeinossa olikin auki tänään. Google oli aiemmin väittänyt että tuo Rema Tonni olisi koko päivän kiinni jostain kumman syystä. Ja muistaakseni vielä ko. kauppaketjun omatkin sivut tukivat tuota väitettä. Enivei, valikoimaa oli runsaasti, mutta merinopaitoja oli tarjolla vain lasten kooissa. Sama homma seuraavassa kaupassa, josta kuitenkin vinkattiin lähes hyvin piilotettuun urheilupuolen kauppaan. Seikkailin aikani Kautokeinon katakombeissa, ja paikan löydyttyä alkoikin sitten löytyä paitoja vaikka kuinka, ja siinä juuri oikeanlaista mallia etsiessäni tuli taas turinoitua myyjän kanssa hyvä tovi, mm. tulevasta etapista kohti Altaa. Kautokeinosta oli hetken matkaa kaksikin eri vaihtoehtoa, ilmeisesti hieman vanhempi tie alempana, ja nykyinen päätie hieman ylempänä. Myymäri meinasi että kun tästä nyt tämän ensimmäisen mäen nouset ylös päätietä pitkin, niin sitten on lähinnä enää tasaista ja pitkästi pääasiassa alamäkeä kohti sitä Altaa ja Jäämerta.

No ei se kyllä ihan siltä tuntunut. Se heti ensimmäinen mäki tuntui jo siltä, että olisi voinut ehkä kuitenkin mennä sitä pienempää tietä. Hetken aikaa näki vielä jonkin verran harmaita maisemia, ja olin ihan täysin varma että jossain vielä ylempänä näkyi jo luntakin, mutta ilta alkoi jo hämärtää kihnuttaessani ylös ja alas tuota pohjoiseen johtavaa tietä. Olin aiemmin tuuminut, tutkinut ja kartoitellut vanhan postitien linjausta jo hyvin pian Kautokeinon jälkeen ihan realistiseksi vaihtoehdoksi. Tuo vanha historiallinen postitie kulkee siis pian Kautokeinon jälkeen pohjoiseen nykyisen maantien länsipuolella, kunnes se Suolovuopmi Fjellstuen kohdalla ylittää nykyisen tien ja siirtyy sen itäpuolelle. Tai oikeastaan tuo nykyinen tie siinä enempi mutkittelee itä-länsi-suunnassa, ja vanha tie menee jopa oikeastaan suorempaa linjausta. Postitie olisi tosiaan tällä Kautokeino-Suolovuopmi -välillä oikaissut vaakatasossa noin kuutisen kilsaa. Tiesin kuitenkin että postitien kuivatus on hyvin heikossa hapessa ja myös yksi pieni silta puuttuu. Eivät ne esteitä olisi, mutta jotkut kenties kymmeniä metrejä pitkät lammikot yhdistettynä sateeseen, sivuvastatuuleen ja pimenevään yöhön sekä hälvenevään motivaatioon eivät valitettavasti houkutelleet. Vilkaisin tietä hieman kaihoten, sen erkaantuessa nykymaantiestä ja jatkoin märän asfaltin jyystämistä. Jäipähän jotain vielä sankolistalle ajettavaksi joskus myöhemminkin.

Meinasi unohtua kertoa vielä se, että kautokeinolaisesta liikkeestä mukaan tarttui sitten Devoldin keskipaksu merinopaita. On tullut kovasti käyttöön Ruskareissunkin jälkeen. Ennen tuota ostotapahtumaa mukanani oli siis ollut vain Prismasta ostettu varsin ohut halvahko merinopaita.

Etenemistahti ja -fiilis eivät olleet kovin häävejä. Matka eteni hitaasti, ja oli pimeää ja märkää (nor. mørkt og vått). Googlettelin jo mahdollisia yöpaikkoja (joita olin toki selvittänyt ennen reissua), ja koetinkin sitten soittaa useaan paikkaan. Mm. Altan parille leirintäalueelle, Gargia Lodgeen / Fjellstuelle sekä Suolovuopmi Fjellstuelle. Mistään ei vastattu. Tai no, Gargian paikasta vastasi vastaaja, joka vastuuttomasti vastasi että respa on mennyt kiinni klo 16. Vaikka perkele netissä luki että klo 20 (ja soitin tietenkin hyvissä ajoin klo 19 hujakoilla). Pitäkööt tunkkinsa saatanat. Meinasi olla vähän mieli maassa. Turhautti, eikä kiinnostanut ollenkaan ruveta virittelemään telttaa tuossa pimeydessä, tuulessa ja kosteudessa. Jatkoin.

Huomasin myös että sosiaalisessa mediassa oli ihmetelty pysähtymistäni. Tai siis seurannan mukaan -pysähtymistäni. Tämä johtui siis aiemmin mainituista mobiiliverkko-ongelmista. Mutta en tosiaan ollut nyt ihan ykkösprioriteetilla kiinnostunut asian korjaamisen vaatimien toimenpiteiden suorittamisesta.

19:53 Norjan aikaa napattu kuva jostain maisemien tapaisesta, valoitusajat ja tärinät täysillä. Tästä voisi ehkä joku kuvitella, että jotain vielä olisi nähnytkin.

 

Klo 20:23 ei enää edes pidempi valoitusaika auttanut yhtään mitään. Ohitin ilmeisesti Vuolle-Máze -nimisen kylän, ja nappasin tästä upeasta visuaalisesta elämyksestä kuvan, jonka tummempia sävyjä on boostattu ainakin 2000 %.

Sitten yhtäkkiä noin 145 kilometriä mittarissani tälle päivälle, puhelimeni soi. Suolovuopmi Fjellstuelta soitettiin takaisin! Ja heillä oli vieläpä pieni huone vapaana. Viimeisiä vietiin. Otin sen.

Vitutti. Sade oli juuri lakannut, ja sekä tie, että sivuvastainen tuuli olivat juuri kääntyneet hieman eri suuntiin. Polkeminen alkoi oikeastaan ensimmäistä kertaa koko päivänä maistua. Mutta vitutti. Koska tuohon juuri varaamaani majoitukseen oli enää reilu 15 kilometriä matkaa ja sitten pitäisi lopettaa polkeminen. Puuh. No, sille ei voi mitään ja turha siitä on ressata. Joskus olen tuuminutkin, että on tavallaan ihana fiilis siinä vitutuksen ohessa, kun on pakko lopettaa lenkki kesken ja jalkoja sekä ajofiilistä kuitenkin olisi. Allaolevilta videoilta käy myös ilmi kaino toive, notta josko tuon käyttämättömän ajofiiliksen voisi sitten käyttää vaikkapa seuraavana päivänä. Kyllä sille tarvetta keksittäisiin :)

Tässä avatumista aiheesta sekä muita kuulumisia alkaen klo 20:56 (Norjan aikaa). Takana 153 km. Klikkaa kuvaa, niin saat videon:

 Ja osa 2, alkaen klo 20:58. Video tämäkin:

Noh. Siellä se Fjellstue sitten oli. Kello oli jotain ehkä 21:45 luokkaa paikallista aikaa, ja päivän ajeluiden saldona yhteensä 161.9 km, keskinopeutena huimat 19.5 km/h. Kuten tuossa ylempänä videoilla jo totesin, niin en ollut varmaan ikinä ajanut millään pyörällä asfaltilla 150 kilsaa (tai nyt tuota nippa nappa täyttynyttä 100 mailia) noin hitaasti. Mutta ajoinpa kuitenkin. Tarkemmat statsit ja reitti ovat tarjolla tässä kohti Stravaa. Hetan ja Kautokeinoon johtavan tien Suomen puolisella osuudella oli tullut käytyä jo aiemminkin, siksi uusia Wandrer-kilometrejä tuli vain vaatimattomat 124.99 kappaletta, ja uusia Veloviewerin ruutuja 169.

Yhteensä Ruskaa oli nyt takana noin 1651 kilometriä. 

 

Fjellstuen ravintola taisi olla jo kiinni, mutta respassa oli jotain kioskisapuskaa. Kylmän, pimeän ja märän päivän kunniaksi tyydyin norjalaiseen pimeään jäätelöön. Repussa oli kuitenkin vielä jäljellä evässämpylöitä.

Kyselin myös aamiaisesta, mutta se olisi ollut tarjolla vasta liian myöhään. Kello oli nyt niin vähän, notta laskeskelin ja (sade-ennustuksia katsellen) päättelin, että joskus kuuden jälkeen olisi hyvä olla jo matkalla. Ei siinä, respan porukka oli ystävällistä ja tarjoutui aikaistamaan aamiaista tai jopa tekemään jotain pientä evästä mukaan, mutta minulla oli niitä varsin runsaasti täytettyjä sämpylöitä repussa vielä ihan sopivasti. Niistä saisi siis aivan tarpeeksi hyvän aamiaisenkin. Mutustin jätskin naamaan ulkosalla kauniissa säkkipimeissä maisemissa ja painuin huoneeseeni huoltamaan itseäni, lataamaan laitteita ja mussuttamaan naamaani pari sämpylää iltapalaksi. Käytävällä oli kuivauskaappejakin. Täydessä pöhinässä, sillä talo taisi olla melko täynnä ja geneerinen asiakastyyppi tähän aikaan vuodesta taisi olla läpimärkä metsästäjä.

Huone oli kiva. Ja sänky varsin kelvollinen. Kyllä kelpasi olla sisällä tuon raskaan, vaikkakin hieman turhauttavan vähäkilometrisen päivän jälkeen. Sängyssä ollut peitto oli varmaan 20 senttiä paksu. En ollut varmaan ikinä nähnyt niin paksua peittoa. Enkä nukkunut niin kuuman peiton alla.

 

Kirjauduin vielä mobiilioperaattorin sivuille, ja sieltähän löytyi täppä joka piti rastia (tai ottaa rasti pois, en nyt muista), jotta saisi datan kulkemaan Suomen rajojen ulkopuolella. Testasin. Toimi. Nukahdin.

Ruska 2022, osa 6 - Ylös Kullaojalta

Kello 23.48, Kullaojan vesiputous. Lämpötila: hieman pakkasen puolella. Portaat: jäässä ja saatanan liukkaat. Takana tässä vaiheessa noin 1073 / 2100 km ja samoilla silmilläkin Posiolta saakka noin 255 km.

Portaat olivat mustasta jäästä niin liukkaat, etten tosiaan ollut varmaan koskaan pelännyt noin paljoa kuin tuolla. Kenttääkään ei ollut, vaikka puhelin väitti toisin. Jos tuolla jotain olisi käynyt, olisi siellä varmasti saanut odottaa pakkasessa hyvän tovin. Twiittasin tuon ylläolevan varoitusviestin heti samantien tuolloin klo 23.48. Mutta kun kenttää ei tosiaan tainnut olla, niin tuo twiitti oli mennyt läpi vasta klo 02:26, kuten kuvan alta teksteistä näkeekin.

Eiväthän nuo portaat tietenkään kuvassa näytä liukkailta. Mutta sitäkin petollisempaa se jääkuorrutus oli. Onneksi osasin arvata niiden olevan jäiset ja olin varovainen jo ennen ensimmäistä askelyritystä.

Pääsin kuitenkin ehjin nahjoin ja kipein polvin tuolta ylös pyörän kanssa. Sääntöjen mukaan jokaisella rastilla pitää siis käydä pyörän kanssa aivan perillä asti ja yhtään tavaroitakaan ei saa jättää odottamaan paluureitille pistomaisillakaan rasteilla. Toivottavasti kukaan muu ei joutunut tuonne yön pakkasessa. Porrasäherryksessä ja polulla pysyi hyvin lämpimänä vauhdin ja työmäärän keskinäisen suhteen ollessa siihen suotuisa. Tielle päästyäni piti palata pieni matka takaisin päin, ja kääntyä sitten seuraavasta risteyksestä ylämäen päältä vasemmalle. Tuota risteystä lähestyessäni näillä pienillä talousmetsäerämaan sorateillä alkoi yhtäkkiä kuulua hurjaa matalaa jyrinää ja pian maisema valkeni, kun juuri sieltä vasemmalta lähestyi hurjaa kyytiä täpötäysi täysperävaunutukkirekka vähintäänkin ilmatorjuntakelpoisine valonheittimineen. Se ehti kuitenkin painaa risteyksestä hyvin ohitse ennen saapumistani siihen, ja pölisevä tiekin ehti hieman seljetä.

En saanut nauttia pimeydestä, pakkasesta ja palelevista varpaista kuin viitisentoista kilometriä, ennen kuin kaukana metsässä alkoi näkyä kirkkaita valoja. Motohan siellä töissä. Kello oli siis ehkä yksi yöllä. Mahtoi sielläkin kuski ihmetellä mikä heppu kirkkailla valoilla matelee noin hidasta vauhtia tietä pitkin.

Tämä etappi oli pitkä ja paperilla ihan kiva soratiepätkä. Noin 120 kilometriä soraa putkeen yön pimeydessä. Putous sijaitsi jotakuinkin puolivälissä tuota. Alkumatka oli vielä aika smoothia soraa, mutta teiden pienentyessä pintakin kävi karkeammaksi. Ei tuo minnuu haitannut, mutta kapeampirenkaisilla oli varmasti ns. kivaa.

 

Kapeampirenkaisilla oli ns. kivaa

Pakkasessa oli muutoinkin kiva ajella, mitä nyt tosiaan useampaan kertaan piti kävellä varpaita lämpimiksi, kun polven takia juostakaan ei uskaltanut. Reissun ensimmäinen tien yli viritelty poroaitakin tuli nähtyä, avattua, läpäistyä ja suljettua.

Juuri tällaisen mallista poroaitaa en ollutkaan ennen kohdannut

Muuten vaatetta oli kyllä ihan sopivasti, mutta nuo Shimanon vuosia vanhat ns. talvikengät (tarkka malli MW-81) soveltuvat lähinnä Keski-Euroopan talviin, eli ihan jees sinne nollan hujakoille. Mutta väsyneenä ei lämmöntuotto enää ole ihan priimaa, ja kamppeetkin olivat hieman kosteat. Tähän yhdistettynä tuo mieto neljän asteen pakkanen piti miut pyörän päällä varsin tehokkaasti, joskin vauhdin suhteen rauhallisesti. Etenkin kuseskelu- ja evästauot tuli hoidettua tehokkaasti, koska tauon venyessä yli kahden minuutin, alkoi jo vilu iskeä. Piti aina siis jatkaa matkaa varsin pian.

Ruskaparta yöllä klo 01:56

Samasta syystä en sitten lopulta päättänytkään yöpyä yöllä. Kävin katsastamassa yhden matkan varrella olleista grillikatoksista ihan vain että tietäisin sitten millaisia ne ovat, jos tänne vaikka joskus tarvitsisi eksyä uudestaankin.

No, tuollaisia ne. Kai noissa nukkuisi, jos makuupussiinsa luottaisi.

Soratie-etapin varrella sijainneiden grillikatoksien jälkeen seuraavalle laavulle oli vielä pitkästi matkaa. Saavuin lopulta tältä soratie-etapilta päällystettyjen teiden pariin Marttiin klo 03:24. Ja täältäkin olisi vielä matkaa seuraaville laavuille. Tässä Martista aamuyön vilpoisia terveisiä, makuupussi jäässä. Ja kuulostaapa tuo puhekin olevan hieman sammaltavan oloista.

Tsekkaa terveisvideo ja laita äänet päälle: https://twitter.com/pekkatahkola/status/1571393401920323585

Martissa oli tosiaan katuvalot. Ja asfalttia. Ja ihan perkeleen hiljaista. Tässä taisi tulla joku 150 kilometriä matkattua ilman, että näin sitten yhtikäs ketään.

Jatkoin Martista jonkin matkaa kohti Savukoskea, mutta sinne asti en menisi. Mitäpä se hövejäis, eihän siellä ole mikään auki, ja matkaakin tulisi vain lisää. Käännyin siis oikealle Sodankylään tietä 967. Tienviitta taisi näyttää Sodankylän suuntaan joitain hieman antikliimaksisia lukemia, olisiko ollut 76 kilometrin luokkaa. Tie nousi ja nousi, mutta vain loivasti. Vanhan tien linjauksiakin näkyi ainakin alkumatkasta. Olisi kiinnostanut ajaa niitäkin, mutta samalla myös ei, kun mittarissa oli jo reilusti yli 300 kilometriä samoilla silmillä.

 

Pikkuhiljaa myös aamu alkoi sarastaa, mutta lämpötila ei noussut yhtään. Olin ajatellut pysähtyväni pikku torkuille kunhan aurinko alkaisi hieman lämmittää päivää, ja kunhan löytäisin jonkin paikan missä torkahtaa nopeasti vain makuupussissa. Ostin tosiaan tämän makuupussin juuri ennen Ruskaa, ja tähän mennessä olin nukkunut siinä vasta yhden yön, ja sekin oli kodassa Kuhmon ja Hyrynsalmen välillä paljon lämpimämpänä yönä. En siis uskaltanut vielä pakkasessa pysähtyä lepäilemään tietämättä kuinka lämmin pussi oikeasti olisi, varsinkaan väsyneenä ja ainakin hieman kosteilla kamppeilla.

 

Orastavia aamun merkkejä näkyvissä klo 05:10

 

Aamukuuden jälkeen lähettelin somemaailmalle kebabterveisiä videon muodossa. Voit tsekata ne tästä:
https://twitter.com/pekkatahkola/status/1569586980475879424

Hieman terveisten jälkeen pääsin Sodankylän puolelle. Pitihän se kunnanrajakilpiselfiekin ottaa.

Pyssykylän rajalla klo 06:43

Tästä ei ollutkaan enää pitkä matka Kelujärven laavulle, minkä saavutin lopulta noin klo 07:10, mittarissa samoille silmille noin 382 km, ja lähdöstä aika tarkkaan 1200 km. Laavu oli ihan tien vieressä, ja siinä oli useampi auto parkissa. Laavu oli puolikota, ja siinä oli vain kapeahkot yhden leveän lankun penkit. Ajattelin että fuck it, tungin korvatulpat korviin, kaivoin makuupussin esille ja kömmin pussiin yhden lankun penkille, ilman mitään makuualustaakaan.

Pussissa pärjäsi hyvin. Mutta meteliä piisasi korvatulpista huolimatta. En tiedä mitä siellä rannalla puuhattiin. Lopulta yhdeksän aikoihin revin itseni ylös, pakkasin kamat ja klo 09:31 olin jälleen liikkeellä. Olin nukkunut huonosti, heräten meteliin vähän väliä. Kuitenkin sain ehkä yhteensä tunteroisen unta.

Tie Sodankylään kulkee Kelujärven läpi. Aamu"yö"paikkana toiminut laavu jäi takaoikealle.

Laavu pilkistää tuolta. Kuva Google Street Viewistä. Omalla visiitilläni ei ollut ihan noin sinivehreä värimaisema.

Myöhemmin selvisi, että myös Riku oli yöpynyt samassa paikassa yhtaikaa kanssani. En vain huomannut häntä ollenkaan. Riku oli tullut laavulle jo kauan ennen minua, katsonut ettei noilla penkeillä voinut nukkua (eipä!), ja sitten hoksannut että täällähän on myös pukukoppi, joka oli kuulemma aivan täydellinen randohotelli. Hän oli myös yöllä havahtunut vapaarattaani ääneen ;) Miä taas en ollut koko pukukoppia edes huomannut.

Autuaan tietämättä siitä, että Riku koisi vielä rannan kopissa jatkoin matkaani kohti Sodankylää. Polviin ei sattunut pahemmin, mutta perseeseen alkoi sattua sitten senkin edestä. Onko se sitten kuitenkin hiertynyt pilalle?

Olin ajoittanut herätyskellon melodiat soimaan siten, että pääsisin johonkin kotiruokalounasbuffettiin heti sellaisen auetessa. Kai nyt Sodankylässä sellainen jossain on? Ja varmasti klo 10.30 alkaen? Googlettelin vaikka kuinka, ja ei hitto ollut. Oli kyllä ollut joskus menneisyydessä.

 

Taakse jäänyt vilpoinen yö mielessäni tuumin että tässähän mennään vain pohjoisemmaksi - olisivatko tulevat yöt vielä kylmempiä? Etsin käsiini urheiluliikkeen, ja ostin sieltä sikahintaisen tuuliliivin ja pari kemiallista varpaan/kädenlämmitintä hätävaraksi. Olin kyllä alunperin suunnitellut ottavani sellaiset mukaan jo kotoa, mutta enpä sitten ollutkaan  ottanut. Urheiluliikkeessä oli varsin ystävällistä ja palvelualtista henkilökuntaa, ja kyselin heiltä myös lounasvinkkejä. Ainoa oikea lounasbuffetpaikka oli kuulemma takaisin tulosuuntaani puolitoista kilometriä. Ja takaisin päin palaaminenhan ei ollut vaihtoehto. Häntä koipien välissä loikin, tai siis raahustin, viereiseen kebabpizzeriaan ja tilasin jonkin epämääräisen hampurilaisaterian.

Heti ruoan tilattuani oli jälleen huoltorutiinin aika: sähkövermeet lataukseen, pyörän pikainen tarkistus, ketjun öljyäminen tarvittaessa, ja juomapullojen täyttö. Siinä ruokaa odotellessani katselin myös sadetutkaa, ja näytti siltä että jos lähtisin tästä nopeasti matkaan, ehtisin vielä seuraavan sadekuuron alta pois.

Söin sopivalla vauhdilla, kuitenkaan liikaa hätiköimättä ja lähdin polkemaan. Ensiksi kuitenkin viereiseen S-markettiin josta hieman evästä ja vessassa pikainen perseen huolto. Sen jälkeen piti aluksi polkea aavistus etelään, mutta sitten pääsikin jo kääntymään länteen kohti Kittilää. Sadetutkan ennuste näytti huonolta, en ehtisi alta pois. Polvi oli jälleen kipeä, ja perseeseenkin sattui yhä enemmän kaikesta huollosta huolimatta.

Sade alkoi. Sadetta tuli yllättävän paljon ja pitkään, selvästi pidempään kuin tutkahavainnot ja niistä itse ekstrapoloimani ennuste antoi ymmärtää. Mutta loppui se kuitenkin. Yksi ärsytys vähemmän. Polvi- ja perskivut kuitenkin alkoivat äityä sietämättömiksi ja lopulta miun oli pakko pysähtyä ja luovuttaa.

Seuraa tunnustus.

 

Karmea sellainen.

Ei ehkä kannata lukea pidemmälle.

 

Teitä on varoitettu.

 

Olen aina ajanut bibsienkin kanssa alushousut jalassa bibsien alla. Niin myös nyt Ruskassa. Minulla ei ole aiemmin ollut mitään ongelmia asian suhteen, ja vaikka intternetissä lukeekin kolmeen miljoonaan kertaan, että pyöräilypöksyjen kanssa EI käytetä alushousuja, niin käytin silti. Koska minusta tuntui että se oli hyvä ja se tuntui sopivan minulle. Ja minähän en muilta kysy, jos juttu toimii.

Lopulta, Ruskaa 1278 kilometriä poljettuani, se ei enää toiminut, ja oli pakko luovuttaa. Tien oikealta puolelta löytyi sopivan metsäistä kuivaa kangasmaastoa ja näkösuojaa, ja kurvasin ajokkini sinne. Strippailin alushousut pois alta ja yritin vielä epätoivoisesti pelastaa mitä perseestä pelastettavissa oli. Säädin samalla hieman takavaihtajaa, koska tuntui että vaihteet olivat hieman hakusessa. Ihmeellistä kyllä, koska mielestäni takavaihtaja tai korvake eivät olleet saaneet minkäänlaisia iskuja tai muuta kaltoinkohtelua.

Pukeuduin ja jatkoin matkaa. Olin seurannasta katsonut, että Riku tulee ihan pian minusta ohi. Tässäkään vaiheessa en vielä tiennyt että hän oli yöpynyt samassa paikassa kuin minä. Odotin jo siis tielle palatessani Rikua, mutta eipä näkynyt ei.

Viisi kilometriä myöhemmin piti pysähtyä uudestaan säätämään takavaihtajaa. Nyt tässä on jokin pielessä, säätövarakin alkoi jo loppua kesken. Mitä ihmettä?

Sitten huomasin sen. Takapakka oli löysällä, lähes irti. Ei helevetti. Eihän miulla ole pakka-avaintakaan mukanaa. Siinä ihmetellessäni yhtäkkiä Riku säikäytti miut huikkaamalla morot metrin päästä. Tulihan se sieltä ;)

Riku jatkoi samantien matkaa, mutta minä menin tien viereen ja laitoin pyörän jotain metallista porttihässäkkää vasten. Kaivoin Leathermanin esille ja rupesin sillä varovasti yrittämään takapakan lukkorenkaan kiristämistä. Onnistui. Varovasti ja hitaasti. Ei tarvinnut edes takakiekkoa irroittaa. Helpottaa muuten ihan saakelisti kun ei tarvitse kääntää täyteen pakattua pyörää katolleen, saati yrittää irroittaa takakiekkoa kääntämättä pyörää. Pysyisiköhän se. Kokeillaan. Kai nyt Kittilässä on jokin pyörähuolto josta nyt sentään pakka-avain löytyy? Pakko olla?

Lähdin polkemaan varovasti eteenpäin. Googlettelin samalla pyörähuoltoja heikolla menestyksellä. Pyörähuoltoja oli ollut joskus, mutta ne olivat joko lopettaneet, tai eivät päivittäneet mitään nettiin vuosiin, tai lopettaneet "tältä kaudelta". Soitin pariinkin numeroon ja yhdestä jopa vastattiin. Tämä heppu teki kesäisin pyörähuoltoja ja nyt "pyöräilykauden päätyttyä" tekikin hierontoja Levillä. Hän ei siis edes ollut Kittilässä, mutta vinkkasi kuitenkin Kittilän Työpajasta, joka on ilmeisesti kunnan ylläpitämä paikka. Siellä varmasti olisi työkaluja, olihan kyseessä kuitenkin metallipaja ja kuulemma korjasivat pyöriäkin!

Sain työpajan työnjohtajan kiinni. Hän oli käymässä jossain kaatopaikalla, mutta kertoi työntekijöiden olevan kyllä paikalla, eli sinne vaan. Ei osannut varmaksi sanoa, olisiko pakka-avainta, mutta heikkokin oljenkorsi on parempi kuin ei kortta ollenkaan. Paja menisi kiinni neljältä, ja minulla oli kaikkien näiden alushousu- ja polvisäätöjen jälkeen aikaa enää tasan puolitoista tuntia. Matkaa 32 km, ja kipeillä polvilla & perseellä toteuma Sodankylästä Kittilän suuntaan oli realisoitunut hädin tuskin 20 km/h vauhtia. Kiirettä siis alkoi pukata.

Tämä pieni huoltotauko ilmeisesti kuitenkin auttoi polvia ja persettäkin hieman, ja sain Otsoon kivasti vauhtia. Lopulta olin pajalla hyvissä ajoin klo 15:47 ja pienen tonkimisen jälkeen lähes täydellinen työkalukin löytyi. Pienellä sievällä lievällä väkivallalla työkalu istui lukkorenkaaseen. Avasin ja putsasin sen, ja holvasin siihen kunnolla ruuvilukitetta ennen kiinnittämistä. Samalla ehti hieman turi- ja tarinoida paikan mukavien heppujen kanssa, ja halusivatpa he ottaa jotain somekuviakin miusta pajalla (jos muuten luette tätä niin laittakaapa miullekin nuita kuvia tulemaan!). Eivät halunneet hommasta mitään maksuakaan. Pääsin jatkamaan matkaa lopulta jo 16:01, eli kauaa yliajalle ei homma mennyt!

Mikäli tämä työpajakorsi ei olisi toiminut, olisi Levillä kuitenkin ilmeisesti ollut klo 19 saakka avoinna oleva pyörävuokraamo, josta todennäköisesti olisi myös löytynyt työkalu. Mutta onneksi, onneksi, ja vielä kerran onneksi pakka löystyi nyt (tai ties kuinka pitkään se oli jo ollut löysällä), eikä vasta Levin jälkeen. Olisi ollut melkoinen työ löytää työkalua enää myöhemmin Puljun erämaan, Kalmankaltion ja Hetta-Alta -välin maastoista.

Pääsin takaisin tielle 81. Se oli aivan karmea, hirveä ja poroa. Tai ei se tie niin paha, mutta liikenteen määrä. Ja tien pinta oli märkä. En olisi etukäteen arvannut, että Kittilän ja Levin välillä voisi tuolloin märkänä syyskuisena tiistai-iltana olla noin paljoa liikennettä. Sitä oli niin paljon, että siirryin heti Levin päässä paljon maantietä sekä vaaka- että pystytasossa mutkittelevammalle pyörätielle, kun vain suinkin kykenin. Levin päässä sateli hieman, ja sadetutkasta olin jo nähnyt että myöhemmin illalla kastutaan.

 

Hieman ennen Leviä piti varoa Moottorikelkkaa.

Rullailin Levin S-Marketille ja pidin jälleen vessassa huoltotauon. Ostin kaupasta taas reilummahkosti evästä, sillä edessä oli pitkä taival. Yritin myös soitella Kalmakaltion läheltä Nunnasesta itselleni yöpaikkaa sisätiloista, mutta kaikki majapaikat siellä olivat varattuja. Nunnanen olisi ollut siinä mielessä hyvä yöpaikka, että sinne olisi voinut mennä suoraan käymättä ensin Kalmakaltion piston päässä pakkopisteellä, tai vasta siellä käynnin jälkeen, sillä se sijaitsi jotakuinkin Kalmakaltion risteyksessä. Olisi siis voinut hieman säätää yöpymistään jaksamisen mukaan. No, ei voi mitään. Ei sitten säädetty.

Pakkasin ruoat pyörään, laukkuihin ja reppuun, ja läksin kiireellä polkemaan pohjoiseen, katsellen sadetutkasta että kohta se sade miut kiinni saapi. Edessä oli myös pätkä soratietä, ja melko pian soraosuuden alettua sadekin alkoi. Pysähdyin ja puin päälle sadehousut ja -takin. Niiden kanssa ajaminen oli jälleen kuraisellakin soratiellä oikeastaan aika jees. Liikennettäkään tällä Tepaston suuntaan suuntaavalla tiellä ei enää juuri ollut. Kukapa sinne nyt haluaisikaan, varsinkaan märkään pimenevään iltaan, kysyn vain.

 

Märkää soratietä Tepastoon. Eihän tuo kuvassa pahalta näytä, eikä se nyt sitten kovin paha ollutkaan.

 

Taisin päästä loppujen lopuksi suhteellisen vähäisellä noiden märkien ja kuraisten sorateiden suhteen. Ilmeisesti myöhemmin perässä tulleet olivat saaneet nauttia tuon koko edellisen yöni Naruskan-Kullaojan-Martin etapin huomattavasti kosteampana tarjoiltuna. Valitsisin kyllä milloin vain itsekin tuon minulle tarjoillun neljän asteen pakkasen kovan kylmän soratien. Märkiä sorateitä oli kyllä vielä toki tässä vaiheessa edessä ihan riittävästi, ja vielä tänä yönäkin.

 

No, juuri tämä märkä soratie kuitenkin muuttui päällystetyksi hieman ennen Tepaston risteystä. Tuumin siinä että tässähän tarvitsee kohta taas vessatauon. Vilkaisin Garminia, enkä ollut uskoa silmiäni sillä se näytti 200 metrin päässä edessä tien vieressä reitin varrella olevan vessan! Mitä helkkaria. Ajoin tsekkaamaan, ja siellähän oli komea melko hyväkuntoinen tuplahuussi levähdyspaikalla Ounasjoen varrella. Kyllä nyt Ruskakuskia hellittiin, ei tarvinnut mitään paskapuskia miettiä.

Tämän lyhyen tauon jälkeen matka jatkui Tepastosta ylös Puljun suuntaan. Maisemat olisivat varmaan olleet ihan hienot, mutta ilta alkoi olla jo sen verran pimeä, ettei niitä paljoa nähnyt. Sadekin hellitti, joskaan ei loppunut kokonaan. Märkää, kosteaa, tihkua ja tuulista. Ei kuitenkaan vastatuulta. Matka oli vielä pitkä, ja yöpaikasta ei ollut mitään varmuutta. Mieleeni hiipi varovainen ajatus Hettaan saakka polkemisesta. Sinne oli vielä reilusti yli 100 kilometriä, joten sinne saapuminen menisi varovaistenkin ajatusten säestämänä reilusti pikkutuntien puolelle.

Jossain Suksi-, Särki- ja Salankijärvien kieppeillä Lompolon ja Puljun välissä hieman ennen iltakahdeksaa uskaltauduin lopulta soittamaan Hettaan Jussan Tuvalle, eli juuri samaan hotelliin josta seuraava leima haettaisiin. Siellä taidettiin heti arvata että joku pöljä pyöräilijä on tulossa, ja respan tyyppi onnistui oikeasti piristämään minua kannustavilla kommenteilla. Yöpäivystyskin oli, joten ei tarvinnut muistaa mitään lokerokoodeja tai muita härpäkkeitä. Sen kun tulisi paikalle. Varasin siis huoneen hieman epäuskoisena siitä, pääsisinkö perille. Mutta olipahan taas tavoite. Tarkistin myöhemmin, että tästä paikasta matkatoteuma hotellille oli 113 km.

Jatkoin polkemista. Pikkuhiljaa maisemat vaihtuivat, vaikken niitä siinä pimeydessä huomannutkaan. Aika korkeallekin taidettiin kiivetä - jos nyt kartalta oikein katson niin noin 385 metrin korkeuteen. Garmin tosin sanoo 405, mutta sanokoot.

Olin etukäteen katsellut kartalta ja streetviewistä hieman pihatieltä näyttävän pikkutieoikaisun Kalmakaltion suuntaan. Se lyhentäisi matkaa jopa noin 700 metriä. Tien alussa ei näyttänyt olevan mitään kieltoja, joten sinne vain. Ja läpihän siitä pääsi, vaikka tien reunuspuskat tulivat jo hyvin lähelle näkökenttää.

Kalmakaltiontie oli soratie. Tai oikeastaan ehkä hiekkatie. Hiekkatie oli märkä ja paikoin hyvin pehmeä. Paikoin myös kovahko. Paikoin erittäin reippaasti nimismiehen kiharoilla. Tien numerohan on muuten 19994, näin sivuhuomiona. Matkaahan tästä kohti seuraavaa pakkopistettä, mönkijäuralla sijaitsevaa Kalmakaltionojan siltaa, ei ollut mitenkään hirveästi, olisiko ollut viitisentoista kilsaa suuntaansa tietä ja päälle hieman mutkittelevaa mönkijäuraa, mutta se oli hidasta. Tuntui ettei tie lopu ikinä, ja vähän väliä se imi jopa miun maastorenkaani syvälle sisäänsä. Tien pintakerros oli paikoin kastunut ns. läpi saakka, ja se oli petollinen sekä imukykynsä, että liejumaiseksi muuttuneen liukkautensa puolesta. Meinasi miunkin pyörä lähteä omille teilleen kerran alamäessä. Mutta siinä pyörän valojen ja kypärävalon (onneksi oli se lisävalona mukana!) kanssa ajaessa tihrustellessa oppi kuitenkin tuotakin tietä ja sen vaihtelevia pinta- ja kantavuusolosuhteita pikkuhiljaa lukemaan, ja ohjaamaan Otson pahimpia paikkoja vältellen eteenpäin ylös, alas ja sivuille tuota mutkittelevaa hiekkatietä pitkin.

Viimein tie päättyi ja oli aika suunnata mönkijäuralle. Onneksi olin piirtänyt reitin tässä hyvinkin tarkkaan, muutoin olisi varmaan mennyt miullakin aikaa oikean uran löytämiseen (kuulin joitain huhuja, että muilla meni), sillä niitä risteili aivan joka suuntaan ja pimeässä oli hyvin vaikeaa päätellä mikä on oikea. Löysin kuitenkin hyvin nopeasti hyvien reittijälkieni ansiosta oikealle reitille, mutta ei se tosiaan helppoa ollut. En ihmettele, että muilla oli siinä hieman enemmänkin vaikeuksia. Ja täällä siitä lisäkypärävalosta vasta hyötyä olikin.

Oikeakin mönkijäura haarautui vähän väliä, ja vaihtoehtoja joista valita, oli useita. Osa haaroista ja mutkista kierteli pehmeimpiä tai muutoin heikommin kulkukelpoisia paikkoja, mutta pimeässä niistäkin oli hankalaa päätellä etukäteen liikoja. Olin kuitenkin aiemmilla seikkailuillani ajellut samantapaisia mönkijäuria pohjoisen maastoissa, ja niistä oli oppinut jo sen verran että kyllä ne tuollaisessa maastossa yleensä menevät lopulta kaikki samaan suuntaan. Mutta ei välttämättä.

Mönkijäurat mutkittelivat tosiaan melko lailla myös pystytasossa, välillä melko jyrkästikin. Kruisailemalla paikoin aika melleviäkin rengasuria pitkin sain nautiskella jopa jonkinasteisesta bermiflow'sta. Mutta sade oli pehmittänyt hieman rengasurien pintaa tehden niihin usein ohuen liejukerroksen pintaan. Ensimmäisen läheltäpiti-oho-hups-kokemuksen jälkeen melkein huusin itselleni ääneen että ei Pekka ei, nyt saatana loppuu tuo. Henki lähtee vielä. Oli siellä siis tosiaan liukasta.

Näin jo Kalmakaltion hiekkatiellä melko tuoreita renkaanjälkiä tien pinnassa, enkä nähnyt niiden palaavan takaisin samaa tietä. Tiesin siis Rikun olevan jossain edessäni, ja lopulta noin 100-200 metriä ennen Kalmakaltion siltaa Riku tulikin vastaan. Osasin jo arvata että sileähköillä renkailla mönkijäura on voinut olla melkoista seikkailua, ja otin puhelimen esille siltä varalta, josko hän haluaisi kertoa kommenttejaan ja taltioittaa niitä videon muodossa. Noin puolessa sekunnissa ymmärsin ettei se ole ehkä hyvä idea. Riku totesi tuttuun ja rauhalliseen sekä asialliseen sävyynsä muistaakseni näin: "Meinaa oikeasti huumori loppua näihin Mäkipään rasteihin." Epäilemättä. Vaikka itselläkin oli nihkeähkö fiilis, niin miä tykkäsin rastista, mutta olin varmaan noissa olosuhteissa ainoa. Päivänvalossa ja kuivemmassa kelissä olisi varmasti ollut vielä hienompi paikka. Toivotin Rikulle voimia ja tsemppiä, ja jatkoimme eri suuntiin, Riku takaisin Hettaa kohti ja minä rastille.

Ja siinähän se rasti oli. Kalmakaltionojan silta. Olin siellä klo 23:02. Satoi. Mutta jälleen yksi piste saavutettu.

 

Kuulumisia Kalmakaltionojan sillalta klo kaksikymmentäkolmenollajotakin.

Nyt pitäisi jaksaa rämpiä ja raahustautua Hettaan hotellille asti. Ensin piti vielä selvitä takaisin mönkijäuraa hiekkatielle, ja sitten se upottava hiekkatie.

Aika pian olin takaisin tiellä. Jotenkin tuntuu usein siltä, että samaa reittiä takaisin palatessa paluureitti tuntuu lyhyemmältä kuin menomatka. Äkkiseltään voisi kuvitella sen olevan toisinpäin, sillä mennessä reitti on tuntematon ja mielenkiintoisempi eikä tunnu niin tylsältä. Mistä sitten lie johtuu, että reitti silti tuntuu kulkevan takaisin nopeammin. Enivei, en valita.

Sain Rikun kiinni melkein heti tielle päästyäni. Nopeuseromme tuolla hitaalla hiekkatiellä oli yllättävän suuri. Jäin pitämään Rikulle juttuseuraa niiksi muutamiksi minuuteiksi, mitkä sääntöjen puitteissa ovat sallittuja. Se oli itsellekin kovin arvokasta piristystä. Ja ainahan on mukava jutella useampikertaisen Ruska-konkarin kanssa. Säännöt eivät kuitenkaan salli tuota muutamaa minuuttia pidempää yhteistä ajelua edes vierekkäin, joten pistin kampiin pari wattia lisää ja katosin etiäppäin.

 

Pohdintoja perin pehmeältä päällystämättömältä paikallistieltä 

Pian (no ei todellakaan, vaan ehkä noin klo 00:20) pääsin Otson kanssa takaisin asfaltille. Lämpötila oli nippa nappa plussan puolella, ja tuuli oli yllättävän voimakas. Aiemmin olin ajanut etelästä pohjoista kohti, jolloin tuuli oli ollut enimmäkseen myötäisen puoleinen, mutta nyt Kalmakaltiosta Hettaan, eli aika suoraan länttä kohti ajaessa tuulikin alkoi kääntyä ihan mihin sattuu -suuntaan.

Nunnasessa oli katuvalot. Pysähdyin hetkeksi, sillä alkoi olla melko kostea ja vilpoinen olo. Pysähdyin valon alle, sain pyöräni jotain tolppaa tai telinettä vasten pystyyn, ja kaivoin peräporkkanasta tai repusta vielä esiin tuon aiemmin Sodankylästä ostamani ryöstöhintaisen tuuliliivin, jonka vedin sadetakin päälle. Tulipahan sitäkin sitten käytettyä ainakin kerran.

Seuraavat noin 42 kilometriä Hettaan olivat melko hitaita. Välillä vasta- ja sivutuulen säestämiä, ja tuntui ettei tie lopu ikinä. Oli pimeää. Pysähtelin välillä ja mutustin Pätkistä. Katselin siinä ohi kruisaillessani muuatta kartoilleni tallentamaani laavuakin tien varressa, ja tuumin että onneksi varasin sen hotellihuoneen, vaikka matkaa vielä olikin.

Jälkikäteen dataa tutkiskellessa tuokin 42 km osuus meni taukoineen vain aavistuksen yli 2 tuntiin, joten kaipa se kuitenkin oli ihan kohtuullista ajatellen, että tässä oli taivallettu käytännössä samoilla silmillä jo reilusti yli 600 kilometriä ja taukoineen yli 40 tuntia. Mukana tuossa olivat toki nuo noin tunnin huonolaatuiset torkut Kelujärven laavun yksilankkuisella penkillä aamulla kolmisensataa kilometriä aiemmin. Toki mukana olivat myös seikkailut ja paikoin erittäin hitaat tallustelut epämääräisiä ja jäisiä portaita pitkin Jyrävälle ja Kullaojalle.

Lopulta Hettaan saavuttaessa edes katuvalot eivät olleet päällä, ennen kuin oltiin aivan paikan ns. ydinkeskustassa. Voin sanoa, että olin varsin iloinen kun viimein saavuin Hotelli Jussan tuvan pihaan klo 02:30 yöllä keskiviikon puolella. Mittarissa oli tältä etapilta 670,39 kilometriä ja yhteensä matkaa takana Imatralta lähdöstä noin 1488 kilometriä. Ajoja ja lisäkuvia voi zoomailla lisää tästä kohti Stravaa.

Viimein hotellilla, klo 02:30

 

..ja CP3-leimakin kortissa! 🤗

Hotellilla oli tosiaan yöpäivystäjä joka tuli avaamaan oven ja antamaan minulle huoneen avaimen. Pyörä oli Kalmakaltion kurasta aikamoisen sotkuinen, vaikka ehkä tuo 42 km mateluvauhtinen loppuetappi märällä asfaltilla jopa hieman sitä puhdisti. Pimeässähän en tietenkään ollut sitä nähnyt, eikä se ollut kyllä suuremmin kiinnostanutkaan. Varsin kuraisesta pyörästä huolimatta yöpäivystäjä antoi aivan nikottelematta minun viedä pyörä huoneeseen, ja sanoipa vielä sitä varovasti kylppärin puolelle asetellessani ettei sillä nyt ole niin väliä edes.

 

Tämä hotellivessaselfie on otettu kello 02:40. Huomatkaa sikahintainen musta tuuliliivi.

Toimet hotellissa olivat ehkä vähän turhan hitaita. Tajusin, ettei kylppärissä ollut hiustenkuivaajaa joten kävin vielä pyytämässä sellaisen yöpäivystäjältä. Tarvitsin sitä kamojen kuivamiseen.

Yritin levittää kaikki mahdolliset märät kamppeet johonkin kuivumaan ja vauhdittaa kuivumista hiustenkuivaajalla niitä kohti epämääräisesti sohien. Jätin kuivaajan vielä pöhisemään suihkun ja aamuöisen iltapalan ajaksi.

Tajusin sitten, että repussanihan on rullakebab. Sallasta ostettu. Olin kuskannut sitä repussani 508 kilometriä, ja avasin sen heti 33 tunnin jälkeen klo 04:12 hotellilla. Yritin syödä sitä. Ei ollut oikein nälkä. Kebsu ei ollut millään tavalla yhtään mitenkään tulinen, mutta se suorastaan korvensi suuta ja kurkkua. Ja samalla nielu ja sen limakalvot tuntuivat rutikuivilta. Ilmeisesti melkoinen nestehukka. Lopulta sain väkisin tungettua naamaani ehkä puolet tuosta sallalaisesta selkääni satoja kilometrejä painaneesta kebabista, ja jouduin heittämään loput roskiin 😔

 

508 kilometrin rullakebab. Kuva otettu klo 04:11.

Pääsin unille ehkä vasta kaksi tuntia hotellille saapumisen jälkeen noin klo 04.30. Nukuin aika vähän mutta ah niin makeasti.


Jatketaanpa osassa 7. Jospa silloin päästäisiin jo Norjaan?

Ruska 2022, osa 5 - Posiolta

Heräilin herätyskelloon kello liian aikaisin ja ponkaisin ylös sängystä. Taino en oikeastaan ponkaissut, enkä edes ylös.

 

Oli aivan järkyttävän vaikeaa päästä ylös ja saada jalat kantamaan. Epätoivoisen ja -uskoisen naurun säestämänä ihmettelin, että mitä helvettiä nyt taas. Näilläkö muka pitäisi polkea? Olisi varmasti ollut melkoinen näky kun yritin taituroida sängyn luota vessaan aamutoimille. Olin jo edellisenä päivänä oppinut, ettei vasemman jalan etureittä oikein uskalla venytellä, sillä polvi ottaa siitä ihteensä, mokoma. Piti tyytyä epämääräisiin hierontayri- ja viritelmiin niin illalla kuin varovasti aamullakin.

Polvi ei ollut mitenkään täysin kunnossa, mutta ei se pahemmin juilinutkaan. Ehkä sitä ei vaan muiden jumien alta huomannut. Mutta pershiertymät alkoivat nostaa uhkaavasti ääntään kovemmiksi.

Edellisen (toisen) päivän saldoksihan tuli lopulta 300.29 kilometriä ja ensimmäisenä päivänä 539,31 km, josta ennen starttia Imatralla pööpöilyä noin 21 km. Nyt oli siis kasassa varsinaista Ruskaa noin 818 km / ~2100 km.

Olin katsellut sadetutkasta alunperin jo yöllä nukkumaan mennessäni, että pieni sadekuuro pyyhkäisisi juuri näinä heräilyn aikoina Posion ylitse, ja ajoitin sopivasti herätyksen hotelliaamupalan siihen. Niin ikään tarvitsin Bepanthen-täydennystä apteekista, ja sekin aukeaisi vasta yhdeksältä. Yritin siis kaikessa rauhassa mutustella naamaan hotelliaamupalaa, mutta kovin paljoa ei vieläkään ruokahalu suostunut sallimaan minua suuhuni sapuskaa tunkemaan.

Tasan kello 09:03 olin pihalla ja käynnistin gepsin. Asfaltti oli märkää, mutta taivas sininen ja kaunis. Polkaisin Posion keskustaan apteekkiin täydennysostoksille, ja jonotin siellä turhauttavan pitkän hetken minua huomattavasti kiirettömämpien asiakkaiden takana. Sain täydennettyä voidevarastojani ja säntäsin matkaan kohti Oulangan kansallispuistoa ja seuraavaa pakkopistettä, Jyrävää ja Siilastupaa. Eväitä oli sen verran jäljellä, ettei Posiolla tarvinnut edes käydä kaupassa. Ehtisin kuitenkin helposti sekä Käylän Kuuluisaan Saleen että myös Sallan huikeiden kaupallisten palvelujen pariin, ainakin mikäli kaikki menisi ns. putkeen.

 

Ilmoittautumislomakkeen eräs kohta sisälsi tehtävän, jossa oletettiin osallistujan saapuvan Käylän Salelle klo 18:00 eli juuri sen sulkeuduttua. Tehtävässä piti laskea & arvioida & kertoa, mikä olisi seuraava avoinna oleva kauppa, mikäli osallistuja etenee tasaisella 20 km/h nopeudella. Minun reitilläni se olisi ollut Sodankylässä noin 310 kilometrin päässä. Jos tämä kuulostaa pitkältä kaupattomalta etapilta, niin se on. Mutta oikeastihan tuossa ei olisi ehtinyt edes Saleen, joten olisi pitänyt käydä kaupassa jo nyt Posiolla, jolloin koko aukiolematon-kaupaton osuus olisi aika tarkkaan 400 kilometriä. No, tämä ei nyt koskenut minua. Mutta tällaiset tulee pitää aina ajaessa mielessä, ja suunnitella myös yöpymisensä siten, ettei vahingossa joudu tilanteeseen jossa ruokaa ei saakaan.

Ajelin kantatietä 81 kohti Kuusamoa. 11 kilometrin jälkeen puhkesin ihan spontaanisti hallitsemattomaan itkuun. En tiedä. Ei ollut varsinaisesti surullinen fiilis. Ehkä tunnekuohut ja tunteiden vuoristoradat saivat vallan, etenkin kun eilinen päivä ja sitä edeltävä ilta olivat olleet osin niin käsittämättömän vaikeita ja epätoivoisia kipujen vuoksi. Annoin tulla. Aurinko alkoi paistaa ja tiessä näkyi jo kuiviakin spotteja. Itkukohtaus meni. Mutta pian tuli toinen, ja kolmaskin. Antaa tulla vain 😭❤️

Olin päässyt jo kantatieltä pienemmälle tielle, Kitkajärven luoteisrantaa myötäilevälle Patoniementielle, ja pian minua kutsuikin Kuusamo. Patoniementie on kiva, vaihteleva pikku asfalttitie. Jostain syystä en kuitenkaan ollut ennen polkenut sitä kokonaan läpi 🤔

Kuusamo

Patoniementie

..enkä polkenut nytkään. Löysin näet miellyttävän epämääräisen oikotievaihtoehdon. Ei sitä kyllä kaikki olisi ehkä kokonaan tieksi sanoneet, mutta siitä mielenkiintoisimmasta pätkästä en valitettavasti saanut kuvia. Tämä pätkä oikaisi horisontaalisesti joitain satoja metrejä, mutta vertikaalisesti ja ajankäytöllisesti siinä otti varmasti takkiin. Mutta minä tykkäsin, ja minähän en muilta kysy.

Miellyttäviä luonnonmaisemia epämääräisen oikopätkän varrelta

Lapin läpi tulikin siis ajettua melkoisen pikaisesti, ja nyt oltiin jälleen Pohjois-Pohjanmaalla. Tuon miellyttävän ylämäkikivikkokyrvikkösoratie-etapin jälkeen pääsin vanhalle historialliselle viitostielle, nykyisin nimeltään Alakitkantie. Paperilla ja valokuvissakin oikein mukavan näköinen leveähkö ja kivan kiemurteleva soratie. Entä todellisuudessa?

Voi vittu. Aivan järkyttävä kokemus. Jypyttää pyllyyn ja käsille ja helevetti sieluun saakka. Oulun Konetyö pyörtyisi jos kävisi täällä. En ole ikinä ollut yhtä tyytyväinen päästessäni lopulta soratieltä vilkkaasti liikennöidylle asfaltoidulle valtatielle.

Sivuhuomiona, Apu-lehti seurasi tänä vuonna Ruska 2022 -tapahtuman etenemistä. Ja jostain syystä ainoa(?) twiittini koko tapahtumasta, jonka he jakoivat eteenpäin, oli tuo avautumiseni Ylikitkantiestä 🙈😅

Valtakunnallista journalismia

Alakitkantiellä oli kuitenkin pienenä positiivisena puolena nättejä maisemia, vanha lossipaikka nykyisen sillan vieressä, ja tämä suloinen kirittäjä mukana kannustamassa yllättävänkin pitkän matkan ajan 🐶🥰

Kirittäjäkoiruus 🥰

Valtatiellä 5 oli tosiaan liikennettä ns. perkeleesti, mutta sitä ei tarvinnut kestää kuin tasan 1,00 kilometriä, minkä jälkeen pääsin kääntymään mukavaa pientä oikopolkua (joka tämäkin oli vanha maantien pohja, tällä kertaa kohti Sallaa) kohti Juumaa (eng. Yeah-land). Sinne oli kiva poljeskella.

Kohti Juumaa tuota opasteen takana näkyvää pientä oikopolkua pitkin

Juuman tien varrella mainostettiin ilmaisia kuvauspalveluita

Asfaltilta käännyttiin oikealle ja sitten vasemmalle varsin karkeapintaisia sorateitä pitkin. Edessä oli Oulangan kansallispuisto ja suuntaansa reilun kilometrin kävelyetappi. Kansallispuiston poluilla kun ei muutamia poikkeuksia lukuunottamatta saa pyöräillä. Polvi ei oikein tykännyt kävelystä, ja kieltämättä turhautti kävellä kivaksi flow-baanaksi sorastettua Pientä Karhunkierrosta, mutta minkäs teet. Ei tänne asti ole tultu sääntöjä rikkomaan 😅

Ennen puiston rajalle saapumista kävin kuitenkin koukkaamassa pienen pätkän Karhunkierrosta puiston ulkopuolella, tässä kun kerran sai vielä ajaa pyörällä. Oli kivaa. ☺️

Tällaista valtatietä sitä sitten talutettiin, kun ei kerran saanut ajaa.

Mutta olihan siellä komiata. Ja juuri ennen pakkopistettä melkoinen porraslasku alas. Hetken aikaa piti jo tuumia että miten ihmeessä tästä päästään täyteen pakatun pyörän kanssa alas (tai vähän myöhemmin takaisin ylös).

Miellyttävä lasku, etenkin polville

Polvi ei tosiaan tykännyt tuosta urheilusta yhtään. Pääsin kuitenkin alas, mutta aikaa siinä tuhrautui melkoisesti. Eipä siinä, samahan se on kaikille. Tuskin siitä kovin moni minua olennaisesti nopeammin hilpaisi. Ja olin toki tässä vaiheessa autuaan tietämätön siitä, kuinka helpot nämä portaat lopulta olivatkaan verrattuna seuraaviin erämaaportaisiin tuolla jossain paljon kauempana 😅

Jyrävän (tuolla kuvassa kaukana taustalla) saavutin lopulta klo 12.38. Porisin siinä hetken aikaa muiden jalan liikkuvien vaeltajien kera. Heillä ei kuitenkaan ollut mukanaan pyörää. Mutta aikansa kaikelle, piti hipsiä raahautua takaisin ylös ja jatkaa matkaa 🙈

Takaisin ylös

Paluumatkalla etenin about samaa vauhtia erään pyörättömän vaeltajan kanssa, ja porisimme siinä niitä näitä, välillä ihastellen maisemia. "Vaikka eiväthän nuo kameran läpi enää miltään näytä", niin olihan siellä silti ihan hienoa.

Pian kansallispuiston ulkopuolelle päästyäni Jyrävää lähestyikin seuraava tyhmäpyöräilijä.

..ja heti perään asfaltille päästyäni muuan Mikko, joka puolestaan taas vaihteeksi ikuisti miut tien päällä:

Juumantieltä kohti Sallaa olin skoutannut jälleen ehkä(?) omaperäisen oikoreitin vielä pienempiä sorateitä pitkin. Mäkinen, mutta mukava reitti. Sain ihailla perinteisiä koillismaalaisia maalaismaisemia. Oletteko muuten koskaan panneet merkille, että etenkin Kuusamossa tuntuu olevan (vieläkin jäljellä) todella paljon tuollaisia keltaisia vanhoja puunavettoja? Mistä lie tuo keltaisen värin suosio? Liekö paikallisen osuuskaupan ostaja tehnyt aikoinaan mielestään hyvän diilin ja ostanut kerralla ns. reilusti varastoon 😄

Tie pieneni vielä hieman, ja pian uhkailtiin puomeilla. Näissä läpikulkun estoa epätoivoisesti yrittävissä merkeissä (Esim. Läpikulku kielletty) on yleensä aina se hyvä puoli, että niistä tietää tästä pääsevän lävitse, miksi sitä muuten tarvitsisi yrittää kieltää 🤗 Tämäkin puomi oli itse asiassa auki, joten siinä ei tarvinnut edes hidastaa. Tuolla taisi olla jonkin sortin malminetsintä- ja/tai kaivosvaraushommat meneillään. Jokin lötköputkikin siellä pulputti tien vieressä.

Miellyttävä soratie päättyi pian, ja pääsin jouduin jälleen asfaltille. Mutta mitäs ihmettä, liikennevalot! Nämä taisivat olla koko tähänastisen Ruskan toiset liikennevalot. Ensimmäiset ja tähän asti ainoat löytyivät Imatralta lähes heti lähdön jälkeen. Täällä syynä oli asfalttityömaa.

Näihinkään valoihin ei onneksi tarvinnut pysähtyä, ja pääsin pian kurvaamaan Käylän Salen pihaan. Tuo legendaarinen paikka, jonka pihan paperinkeräyslaatikoissakin on kuulemma jonakin vilpoisena syksyisenä yönä joku nukkunut, kun siellä kuitenkin pääsee lämpimään paperien sekaan 🤗 En itse tarvinnut unta tähän hätään, joten tyydyin vain pieneen tuplaberliininmunkkievästaukoon.

Slurps

Kävin täydentämässä juomavarastot ja kyselin kaupan henkilökunnalta että olisiko vessaa. Kuulemma koko kylällä ei ole minkäänlaista yleisövessaa lähimaillakaan.

Jos jotain olen oppinut seikkailujeni varrella, niin sen että paikallisten paikallisinformaatioon ei koskaan voi, saati kannata luottaa. Parin sadan metrin päästä löysin pettämättömällä paikallisvaistollani kaksi upeaa bajamajaa, joissa oli vielä paperiakin.

Joskus vuosia aiemmin jollain seikkailureissulla - mahtoi olla kadonneen ja unohdetun UKK-reitin etsintää jossain päin - ajelin pitkin jotain kärrytietä silmä kovana yrittäen bongata pian kärrytieltä etuviistoon vasemmalle erkanevaa unohtunutta ja umpeenkasvanutta polkua. Siellä pitäisi olla jokin isompi oja ja silta sen ylitse. Unohdettujen reittien sillat eivät kovin usein ole hirveän häävejä, mutta usein sitäkin mielenkiintoisempia. Juuri ennen risteysoletettua vastaan möngerteli vanha Hiace. Ratissaan joku paikallinen isäntä. Kysäisin häneltä, onko tuosta sillasta havaintoa. Ukko tuumasi hetken ja sanoi että ei siellä mitään siltaa ole, ei ole koskaan ollutkaan. Selevä, ajattelin, ja parinkymmenen metrin päästä käännyin vielä ihan suhteellisen ajokelpoiselle polulle. 60 metrin jälkeen edessäni oli silta. Ei mikään pränikkä, mutta täysin kulkukelpoinen. Liekö oli ukko koskaan siellä käynytkään, olihan tuo kuitenkin linnuntietä ainakin 40 metrin päässä tieltä.

Kannattaako paikallisilta siis edes kysyä? Ei välttämättä. Jos paikallinen sanoo että ei, niin pitää kuitenkin mennä ja tarkistaa. Jos paikallinen sanoo että kyllä, niin pitää kuitenkin mennä ja tarkistaa. Lopputulema on siis sama, oli paikallisia ja kysyi heiltä, tai ei 🤷🏻‍♂️

Perusteellisen paikallistyhjennyksen jälkeen jatkoin jälleen matkaa pohjoiseen, kohti Sallaa ja takaisin Lappiin. Lapin rajalla pari muutakin polkupyörin ja sorkin varustautunutta olentoa laati sotasuunnitelmiaan tulevien tuntien varalle.

Salla lähestyi, ja oli vielä valoisaakin. Ehtisin hyvin syömään, käymään kaupassa ja polkemaan pidemmälle kohti Naruskaa. Sadetutkasta kuitenkin katselin, että ensimmäiset päälle tulevat oikeat sateet taitavat iskeä pian. Ja niinhän ne tulivat, kolmisen kilometriä ennen Sallaa. Sitkuttelin vielä hieman ilman sadekamppeita, mutta pakko se oli lopulta pysähtyä ja pistää sadetakki päälle viimeisen parin kilometrin matkalle, ennen kuin pysähdyin Ravintola-Pizzeria Akkavaaran eteen tankkaamaan itseäni, vesipulloja ja akkuja. Polvikin vihoitteli taas hieman.

Akkavaaran huikeita maisemia

Tämän päivän evääksi valikoitui rullakebab. Siinä tilausta (aika pitkäänkin) odotellessani kävin taas huoltamassa itseäni ja pyörää, täyttelin juomapulloja ja latailin kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Tiesin, että seuraavaksi edessä olisi pitkä etappi ilman mitään palveluita. Seuraavaan auki olevaan kauppaan / kioskiin / huoltamolle olisi noin 240 kilometriä matkaa, ja sinne pitäisi ajaa yön yli. Tai yöpyä jossain Naruskan erämaiden siimeksessä. Tuumin, että mitä tässä hommaisi evääksi, notta selviäisi varmasti. Sapuska ei saa loppua kesken. Vettä saisi kyllä erämaasta ja olihan miulla vesifiltterikin mukana. Tilasin sitten mukaani toisen rullakebabin, ja pyysin pakkaamaan sen todella huolella, ja käärin sen vielä tuplamuovipussiin, sillä ei sitä kebsua muuallekaan saanut mahtumaan kuin reppuun. Eikä ajatus kebabkastikkeiden valumisesta repun pohjalle ja sieltä läpi perseelle ja penkille oikein houkutellut.

Kebabörvellyksen ja -reppuuntunkemisurheilusuorituksen jälkeen pomppasin toiselle puolelle tietä ja ostin kaupasta pari viineriä, patukoita ja vaniljakastiketta, niin paljon, ettei meinannut enää mukaan mahtua. Jälkikäteen ajateltuna takataskuissa olisi vielä ollut kyllä tilaa.

Mars kohti itärajaa. Sadekuuro oli ehtinyt mennä kebabseikkailujen aikana ohitse, mutta sadetutkan mukaan seuraava oli tulossa pian.

Seurasin sadetutkaa tiivisti. Kuuro oli pitkä, kapea ja kovin intensiivisen näköinen, ja se vaikuttaisi menevän vinottain tien yli aivan pian. Heti kun ensimmäiset pisarat tulivat maahan, etsin sopivan pysähdyspaikan ja vedin sadekamppeet päälle. Noin 20 metriä tämän jälkeen sadetta tulikin sitten ihan maahan asti. Sadetutkakuva piti paikkansa, ja kuuro oli pian ohitse. Tai minä olin päässyt sen ohitse, kummin nyt haluaakaan ajatella. Onneksi emme kulkeneet aivan samaan suuntaan.

Lyhyt rankkasajekuuro takana ja taas mennään aivan takki auki

Hieman ennen Venäjän rajaa piti kääntyä vasemmalle pohjoiseen. Samalla hoksasin, että tässähän tulee tasalukuja täyteen. Tonni Ruskaa täynnä! Tajusin myös, etten ollut tosiaa koskaan ajanut tonnia läheskään näin nopeasti täyteen 😳 Aijettä. Tässähän jo puoliväli lähestyy. Mutta vaarallisia ajatuksia tuollaiset. Ei ruveta vielä optimistihommiin, vastahan tässä Puolangalta päästiin pois 😅

Viimeisiä hetkiä asfaltilla hetkeen

Taivas selkeni, aurinko alkoi laskea ja usva nousta. Tästä tulisi kylmä yö. Käännyin soratielle Naruskaa kohti. Tie laski alas usvamereen ja lämpötila sen kun laski. Kurvasin tien reunaan johonkin metsäuralle, asettelin Otson puuta vasten ja vaihdoin päähän talvibuffin ja käteen paksummat lobsterit kosteiden ajohanskojen tilalle. Jostain joen varresta kuului koiran haukuntaa.

Usvaista

Lämpötila laski yhä ja maisemat pimenivät. Mutta olin jo Naruskassa, ja sehän olisi hyvin pian seuraavan leiman paikka. Naruskan retkeilymaja. Joka oli kuulemma täynnä, täältä ei kannattanut yöpaikkaa kysellä. Se oli kerrottu jo Ruskan osallistujainfossa. Kun kurvasin pihaan ja näin leimakassin, en ollut uskoa silmiäni. Kassin vieressä oli lappu, jossa luki TSEMPPIÄ KAIKILLE! Erityisesti Pekka Tahkolalle! Teponkentäntien väki.

Koputtelin oveen, olihan jo melko myöhäinen ilta, ja kyselin josko saisi täyttää vesipulloja. Tokihan se onnistui, ja sain samalla siinä jutustellessa paikan pitäjien ja Lapin Kansan toimittajankin kanssa tietää, että lapsuudenkodistani Teponkentäntieltä eräät naapurimme olivat paikan vakiasiakkaita, ja he olivat järjestäneet tsemppiviestin seinälle. Kyllä vaan lämmitti, valtavasti kiitoksia! 🥲🥰

Seuraava leima lappuun, klo 20:48

Kovin kauaa ei kestänyt pysähtyä, sillä lämpötila oli jo painumassa (ellei jo painunut) pakkasen puolelle, ja osa kamppeista oli vielä kovin kosteita. Piti siis jatkaa matkaa yön selkään. Samalla kun lähdin, kurvasi pihaan täysi bussilastillinen steinerkoululaisia, jotka olivat siis retkeilymajan itselleen varanneet.

 

Sodankylään oli vielä noin 200 kilometriä matkaa, ja tällä etapilla oli kovin vähän mitään suojaisia taukopaikkoja. Joitain keitto-/grillikatoksia oli, ja yhden tai pari laavuakin olin skoutannut valmiiksi. Ajattelin ajelevani eteenpäin fiiliksen mukaan, ja sitten tarvittaessa pysähtyväni jonnekin noista paikoista.

Oli pimeää ja usvaista, ja tie pieneni. Varpaita paleli, vaikka miulla olikin jalassa ns. talvikengät. Näistä joku kyselikin - koko reissun ainoina jalkineina miulla oli vanhat Shimanon MW81-kengät, jotka ovat hyvät ehkä tuonne nollan hujakoille, eli talvikenkinä sopivat lähinnä meikäläisten syksyyn tai Keski-Euroopan talveen. Ne ovat kuitenkin mukavat jalassa, eivät hiosta liikaa kuumallakaan, ja ovat yllättävän hyvät tunkata kävellä. Vilpoisessa yössä miun pitikin jo nousta pyörän selästä kävelemään varpaita lämpimämmiksi. Juoksemalla ne olisi saanut nopeammin lämpimiksi, mutta pelkäsin polven ärtyvän turhasta reippailusta ja iskuista liikaa, joten tyydyin reippaaseen kävelyyn, vaikka se tuntuikin turhauttavan hitaalta. Energiakin oli vähän vähissä, mutta patukanmutustelulla energiavajettakin sai aina siirrettyä vähän tuonnemmaksi.

Sivusilmällä huomasin kyltin Tuntsan Pubista. Olin kyllä kuullut tuosta legendaarisesta paikasta, mutten ikinä sen kummemmin tarkemmin tarkistanut että missä se oikeasti sijaitsee. Seuraavassa kyltissä Pubin kirjoitusasu taisi olla muuttunut bupiksi. En lähtenyt nytkään tarkistamaan paikkaa, vaan jatkoin pimeydessä taivaltamista kohti pienempiä ja pienempiä teitä, ja varsinaista pakkopistekohdetta, eli Kullaojan vesiputousta.

Käännyin pienemmälle tielle. Ensimmäinen opaste Kullaojan putoukselle. Tällä metsätiellä jouduin jälleen välillä kävelemään varpaita lämpimiksi, ja eteneminen oli välillä hieman hidasta. Sitten yhtäkkiä tien reunassa oli uudehko täysimittainen turistibussi parkissa keskellä ei mitään. Mitä ihmettä?

Kullaojalle johti pieni miellyttävä polku tieltä. Välillä polulla oli muutamia kiviäkin, mutta suurin osa siitä oli ihan ajettavissa ja aika kivaakin vaihtelua sorapintaisen metsäautotien jyystämiseen.

Miellyttävää flow-polkua yön pimeydessä

Kun Kullaojan putouksen kohinaa alkoi kuulua, muuttui maastokin vaikeammaksi ja jyrkemmäksi. Ohjeissa kerrottiin varsinaisen pisteen sijaitsevan alhaalla portaiden alapäässä. Portaatkin löytyivät. Mutta ne olivat jäässä. Aivan käsittämättömän järjettömän liukkaat. Hengenvaarallisen. Mietin jo että tähänkö se on taas pakko luovuttaa, tuonne en saa pyörääni mitenkään niin että pysyisin itse hengissä. Polveenkin sattui taas jo ns. tarpeeksi.

Siinä portailla ährätessäni erittäin saatanan varovasti pyörän kanssa onnistuin tiputtamaan takavalonkin portaiden alle kivikkoon, kun valo osui portaiden kaiteeseen. Onneksi en ollut sammuttanut valoa, ja pääsin lopulta pyörästä irti päästyäni polvikipujen säestämänä ryömimään portaiden alle lopulta saaden takavaloni takaisin. Tällä kertaa. Puuh.

Lopulta pääsin kuin pääsinkin pyörän ja takavalonkin kera alas perille klo 23:48. Helevetti sentään. En ole varmaan ikinä pelännyt niin paljon. Mutta saavutin paikan. Ja olihan se hieno.

Sitten pitäisi päästä täältä jotenkin pois. Se olisikin urakka.

Jatkuu osassa 6.